The Wolf of Wall Street: Ohjaajalegenda osaa edelleen yllättää

Tyypillisesti kahden vuoden välein joudun tähän tukalaan tilanteeseen, jossa joudun ensiksi muodostamaan tai enemminkin puristamaan mielipiteeni, ja sen jälkeen ilmaisemaan sen Martin Scorsesen elokuvasta. Scorsese on aina ollut se ohjaaja, joka merkitsee minulle eniten. Sen takia olen armottoman kriittinen, että suopea ohjaajaa kohtaan. Odotukseni ovat usein sairaalloisen korkealla ja sen takia pettymyksentunteen ovat tuttuja, mutta jos joku haukkuu miehen elokuvaa, olen aina valmis puolustamaan sitä. Opin paljolti rakastamaan elokuvaa Scorsesen kautta. Lapsena ihastuin välittömästi miehen eepoksiin Goodfellas ja Casino. Mafia kiinnosti ja Scorsese esitti sen sellaisella vimmalla, jonka merkitsevyyttä en vielä nuorella iällä ymmärtänyt. Ohi menivät niin tekniset mestarillisuudet kuin myös ne suuremmat teemat mafian/ Amerikan ympärillä.

Teini-iässä tutustuin Scorseseen kunnolla ja etsin käsiini miehen teoksen kuin teoksen. Taxidriver ja Raging Bull tietenkin nousevat usein esiin miehen suurimpina saavutuksina, mutta itselleni eniten merkitsee elokuva Mean Streets. Siinä Scorsese pääsi vihdoin purkamaan ja vuotamaan oman itsensä kankaalle. Se paljastaa ohjaajan kunnianhimon tyylillisesti, mutta sisältää myös sellaista nuoruuden intoa ja hulluutta, jolla on tapana kadota kun maine ja ammattitaito kasvaa. Vaikka Scorsesella oli takataskussa jo kaksi aiempaa kokopitkää elokuvaa, on Mean Streets hyvin paljon hänen ensimmäinen oma elokuvansa ja minulle siis filmografian ehdottomasti tärkein.

Scorsesen viimeiset 15 vuotta ovat kuluneet paljolti Leonardo Dicaprion seurassa. Parivaljakko on työstänyt kunnianhimoisia eepoksia ja tiukkoja rikoselokuvia. Gangs of New York on nykyään katsottuna rakenteellisesti ongelmallinen teos, jonka visuaalinen ilme kuitenkin ansaitsee kunnioitusta. Lisäksi elokuvan ensimmäinen vartti on tiukka pohjustus seuraavalle 2,5 tunnille. The Aviator taas on aiheensa takia pettymys, sillä Howard Hughes ansaitsisi rumemman, mielenvikaisemman ja likaisemman tulkinnan Amerikasta. Toivoisin, että Scorsese vuonna 1978 (New York, New York flopin jälkeen) tai vuonna 2013 olisi ohjannut Howard Hughes biografian. Se tuskin olisi ollut yhtä salonkikelpoinen kuin vuoden 2004 teos.

The Departed on elokuva, joka vihdoin toi sen kultaisen ukon ohjaajalegendan kotiin. Suuresta arvostuksesta huolimatta, en pidä The Departedia mitenkään mestarillisena elokuvana tai edes mestarillisena uusintaversiona. Elokuva kyllä toimii kaikilla osa-alueilla, mutta se ei lopulta ole kauhean omaperäinen, ja juonenkäänteetkin lopulta tukahduttavat liikaakin Scorsesen omaa ääntä. Siitä huolimatta The Departedin alku kuuluu Scorsesen uran kohokohtiin. Gimme Shelterin tahtiin syljetty Jack Nicholsonin dialogi on parasta Scorsesea sitten Goodfellasin. Sitä katsoessaan tuntee sen ohjaajan kuuluisan vimman koko kropassaan ja sen takia koko loppuelokuva tuntuukin suurelta pettymykseltä.

Shutter Island taas on erinomainen elokuva ja yksi 2000-luvun parhaita trillereitä, jossa ohjaaja pistää Cape Fear vaihteensa päälle. Elokuvagurunakin tunnettu Scorsese hyödyntää tietokantaansa ja tekee Film Noir- pastissin, joka flirttailee avoimesti myös kauhugenren kanssa. Lopulta elokuva on mielenvikainen (kirjaimellisesti) tulkinta menetysten jättämistä arvista, jotka harvoin paranevat.  Dicaprio tekee siihen asti parhaimman roolisuorituksensa ja Scorsesen visuaalinen silmä on terävimpänä sitten Casinon.

Hugo on ilmiönä huomattavasti kiinnostavampi kuin elokuvana, vaikka se erinomainen onkin. Hugossa yksi maailman suurimmista elokuva-eksperteistä ja ohjaajista kirjoittaa rakkauskirjettään elokuvalle uudella 3D-teknologialla. Samalla Scorsese kouluttaa katsojia elokuvanhistoriasta ja -tematiikasta. Hugo on enemmän kuin pelkkä pastissi. Se on aikamatka ja madonreikä 1900-luvun alun elokuvaan, ja se pyrkii taltioimaan elokuvan syvimmän olemuksen.

Onkin hauska, että Scorsesen seuraava teos, kauniin lapsillekin suunnatun elokuvarunon jälkeen, on kolmetuntinen ihmisen ahneuden ja eläimellisyyden kuvaus. The Wolf of Wall Street on kohua usein herättäneen ohjaajan hävyttömin elokuva. Se sisältää törkeintä huumeiden viihdekäyttöä mitä amerikkalaisessa elokuvassa on koskaan nähty ja siinä pannaan enemmän kuin Boogie Nightsissa ja Bad Lieutenantseissa yhteensä. Amerikkalainen unelma on häviäjien tavoite, jolle voittajat laukeavat ja pyyhkivät perseensä.

Moraalisia ongelmia ei koeta, koska moraali on alun perin myyty ensimmäistä palkkashekkiä varten. Huumeet, huorat ja himot eivät ole luonteenpiirteitä, vaan talon tapoja. Simpanssilauma seuraa ja huutaa törkeyksiä osittaakseen kunnioitusta kuningasgorillalle, joka ansaitsee paikkansa valtakunnassa ainoastaan omaisuutensa takia. Yhteiskunta toimii, sillä periaatteella, että jokainen haluaa enemmän. Ahneus vie eteenpäin ja heikommat voivat mennä McDonaldsin kassoille töihin.

Vaikka The Wolf of Wall Streetin maailma ja tarina onkin sairas, Scorsese ei missään vaiheessa ota moraalinvartijan roolia. Elokuva ei ole draama, vaan päällisenpuolin puhdasverinen komedia, jonka sielu on kuitenkin sysimusta. The Wolf of Wall Street sisältää enemmän komediakohtauksia, mitä ohjaaja on aiemmin tehnyt koko urallaan. Scorsese piilottaa kuitenkin sanomansa nimenomaan kasaamalla peräjälkeen toinen toistaan hävyttömämpiä kohtauksia. Tässä vastenmielisen ylellisessä elämässä on kaikki kohtuus kadonnut. Rajoja ei ole olemassa, joten mikään ei sanele päähenkilöiden valintoja. Rikokset annetaan anteeksi rahan takia ja vaimot pysyvät, koska talot, jahdit, autot ja korut ovat isoja. Jordan Belfort ja hänen ystävänsä ovat niin rikkaita, että teoilla ei yksinkertaisesti ole seurauksia.

Elokuvan käsikirjoitus hylkää älykkäästi kaiken aidon rahoitusmaailmakeskustelun, sillä elokuva ei kerro osakekaupasta, vaan täysin käsistä lähteneestä ahneudesta. Jordan Belfort on kaukana mistään finanssinerosta. Hän kokosi omaisuutensa myymällä hävyttömästi penniosakkeita ja rakentamalla oman päättömän simpanssiarmeijansa. Scorsese on parhaimmillaan kuvatessaan Stratton Oakmontin toimitiloja, jotka muistuttavat enemmänkin eläintarhan apinahäkkiä.  Belfortin motivaatiopuheet koostuvat itsekeskeisestä omaisuuden esittelystä ja rikastumisesta. Ne toimivat, koska jokainen työntekijä janoaa yhtä painavaa kultakelloa ja yhtä suurta jahtia. Kun rusettia käyttävä työntekijä havaitaan hoitavan lemmikkikultakalaa, hänet haukutaan ja pahoinpidellään pois toimitiloista. Belfortin valtakunnassa ei ole tilaa omaperäisyydelle tai pienimmällekään empatialle.

Elokuvaa on kritisoitu ylellisen elämäntyylin glorifioinnista, mutta mielestäni syytökset ampuvat pahasti ohi. Scorsese ei missään vaiheessa glorifioi The Wolf of Wall Streetin maailmaa. Sen päähenkilöt rakastavat kyllä omaa käytöstään, mutta tekijätiimi ei sitä missään nimessä tee. Kun Jordan Belfort esitetään elokuvassa haavoittuvimmillaan, Scorsese jatkaa siitä näyttämällä kuinka Belfort lyö vaimoaan, ensiksi kasvoihin ja sitten vatsaan… Pienimmilläänkin Belfort osaa edelleen tehdä pelkkiä itsekeskeisiä valintoja. Se, että Scorsese ei osoita syyttävää sormea päähenkilöitä kohtaan on ainoastaan hyvä asia. Näin elokuvan sanoma täydellisestä kohtuuttomuudesta tulee entistä selvemmäksi. The Wolf of Wall Street ei ole henkilötarina, vaan ihmistarina. Se kertoo meille yhdestä ihmiseläimen perusluonteenpiirteestä, ahneudesta.

Leonardo Dicaprio tekee uran parhaimman roolityönsä, mutta on ikävä kyllä pahasti liian vanha rooliinsa. Ajatus aidosti 26-vuotiaan näköisestä näyttelijästä latelemassa Belfortin saastaista monologia houkuttelee. Nuoremman näyttelijän kautta elokuva olisi muuttunut entistä surrealistisemmaksi, kuten totuus olikin. Dicaprion uran kohokohtiin tullaan kuitenkin kirjaamaan Steve Madden IPO:n motivaatiopuhe, joka tavoittaa elokuvan hengen täydellisesti. Jonah Hill on sen sijaan kaikin puolin täydellinen The Wolf of Wall Streetissa. Koomikko on osoittanut jo aiemmin näyttelijätaitonsa, mutta Belfortin parhaana kaverina, kaikin puolin moraalisesti sairaana Donnie Azoffina, Jonah Hill omistaa jokaisen katseen.

Martin Scorsese elokuvana The Wolf of Wall Street on hämmentävä. Vaikka se rakenteellisesti on luontaista jatkoa Goodfellasille ja Casinolle, se hylkää silti perinteisen draaman kaaren. Siinä ei ole paljon juonta, vaan se koostuu enemmänkin erilaisista sikailukohtauksista. Se tuntuikin aluksi pettymykseltä, mutta nyt päivää myöhemmin huomaan edelleni miettivän elokuvaa koko ajan enemmän ja enemmän kokonaisuutena. Se ei missään nimessä ole visuaalisesti parasta Scorsesea. Kamera ei ole yhtä lennokas kuin aiemmin ja musiikkivalinnat eivät aina kohtaa kohtauksen kanssa. Sen sijaan se taltioi ahneuden ja kohtuuttomuuden ilmiötä hyvin ja hyvin jännittävällä tavalla. Se lopulta saattaakin elokuvana olla lähempänä Taxidriveria kuin nyt jo niin moneen kertaan verrattua Goodfellasia ja Casinoa. Taxidriverin Travis Bickle edusti Vietnaminsodan ja demokratian korruption väsyttämää moraalia ja oikeutta etsivää amerikkalaista mentaliteettia. Jordan Belfort taas on jo syntynyt ahneuteen. Hän ei etsi moraalisesti hyvää, vaan itselleen hyvää.

The Wolf of Wall Street on hämmentävä ja rohkea elokuva. Se osoittaa Scorsesen kyvyn tehdä genreä kuin genreä ja myös uudistaa itseään. Vaikka perusteiden kautta elokuva kunnioittaa ohjaajan vanhoja klassikoita, on ohjaajan ote aivan erilainen kuin ennen. Vaikka itse jään etenkin kaipaamaan niitä kohtauksia, missä kameran liikkeet ja taustalla paukkaava musiikki muodostaisivat täydellisen yhteistyön, on The Wolf of Wall Street kokonaisuutena yksi Scorsesen kiinnostavimmista elokuvista. Haluan myös nähdä sen uudestaan. Niin ja se siis oikeasti on komedia, ei satiiri.

****