The Amazing Spiderman 2: Hämiksen seitti takkuilee pahasti

Nolanin Dark Knight oli selkeä edistysaskel supersankarielokuville (vaikka tosin trilogian päätösosan kanssa minulla on kana kynittävänä). Se unohti kangistuneet tarinankaaret ja kliseet, ja ennen kaikkea se hylkäsi ajatuksen, että sarjakuvaelokuva olisi oma genrensä itsessään. Tietenkin muun muassa American Splendor ja Ghost World ovat myös osoittaneet sarjakuvan mahdollisuuden kertoa täysin omanlaisiaan tarinoita, mutta ne eivät sisälläkään kaupunkia pelastavaa, narsistista ja neuroottista viittasankaria. Sen sijaan Nolanin Batman osoitti, että sarjakuvaan pohjautuva elokuva voi ottaa mallia esimerkiksi suurista rikoselokuvista à la Heat. Sen ei tarvitse aina esitellä pahistensa synty, eikä sen tarvitse missään nimessä rytmittää rakennettansa kolmeen ennalta arvattavaan osaan. Marvelkin rikkoo genrejen rajoja jatkuvasti ja huhun mukaan Edgar Wrightin tuleva Antman on käytännössä Heist-movie.

Sen takia Marc Webbin jatko-osa yllättävän viihdyttävälle Amazing Spidermanille on säälittävä suoritus ja aidosti paska aloitus tulevalle kesälle. Se muistuttaa 90-luvun Batmaneja ja nyt en puhu Burtonin aidosti rajoja rikkovista ensimmäisistä osista. Vaikea erottaa, onko ohjaimissa Webb vai Joel Schumaher. Koska en jaksa avautua koko kansan hämiksestä kappalemuodossa,  listaan vain kaikki asiat, jotka tässä rahareiässä ottavat kalloon.

1. Markkinointi: The Amazing Spiderman 2:n markkinointi on ollut väsyneintä mainontaa, mitä tämän kaliiberin elokuvilta on nähty vähään aikaan. Sen lisäksi, että trailerit # 1 - loputon ovat käytännössä näyttäneet koko elokuvan, eivät ne ole myöskään tarjonneet minkäänlaista jännitettä - Kappas vaan mikä yllätys hämis, pahis, räjähdys, huuli, räjähdys, uusi pahis, efektiä, efektiä, efektiä ja huuli. Lelujen lisäksi, Sonyn roskatuutista on myös ammuttu kesän sinkkubiisi, jonka vetää tämän hetken kaksi kuumaa nimeä, Kendrick Lamarr ja Alicia Keys. Miten ihmeessä tämä eroaa mitenkään Batman Foreverin 97 kampanjasta? Julisteista en jaksa edes aloittaa. Paska kuvakollaasi on paska kuvakollaasi
2. Käsikirjoitus: On suorastaan ihme, että Hollywood kerta toisensa jälkeen kääntyy kaksikon Kurtzman & Orci puoleen tarinoiden luomisessa. Tämä kaksikko on vastannut viime vuosien ylivoimaisesti vaatimattomimmista käsikirjoituksista aina Transformerseista Star Trek 2:een. Ensimmäinen Star Trek on ainoa valonpilkahdus tämän kaksikon sysimustassa filmografiassa. Haastan kenet vaan viettämään päivä miesten aikaansaannosten parissa. Kurtzman & Orcilla on takataskussaan kaikki kliseet, mutta omaperäisyys ja innovatiivisuus on jo pudonnut kauan sitten kyydistä. Siitä viimeisimpänä esimerkkinä The Amazing Spiderman 2. Osa 1: toimintakohtaus +  mitättömän juonen pohjustus. Osa 2: pahiksen synty + toimintaa + mitättömän juonen käännekohta. Osa 3: Lopputaistelu + mitättömän juonen lopetus + jatko-osa pohjustus. Toiminta ei toimi, juoni ei kiinnosta ja läpät ovat 90-luvun teinisarjojen tasoa. 
3. Electro: Näin paperinohutta pahista saa viimeaikojen sarjis-leffoista hakea. Nurkkaan unohdettu, valokeilaa palvova nörtti on kulutetuimpia kliseitä mitä ollaan nähty. Kun vihdoin saamme itse Electron kehiin, on hän ala-arvoisia onelinereita huutava sininen efektipallo. Electro yhdistää 90-luvun Batmanien arvuuttajan ja jäämiehen, mutta tasoltaan hän on huomattavasti lähempänä Schwartzeneggerin surkuhupaisaa monsteria. Miten tämä ei ole tullut tekijätiimin mieleen on ihme, ottaen huomioon itse pahiksen ulkonäön. Ai Jamie Foxx veti roolin? Well spent dollars.
4. Spidey ja Gwen Stacey: Webbin katu-uskottavin elokuva tähän mennessä on hipsteriromantikkojen 500 days of Summer. Elokuva on nokkela ja tarkkanäköinen. Ensimmäinen Spidermankin löysi aina paikoitellen hyvän nuotin kertoessaan hahmoistaan. Tällä kertaa saamme toinen toistaan vaivaannuttavampia parisuhdekohtauksia, jotka välillä tuovat naurun ja välillä oksennuksen suuhun. Suuren romanssin rakennus tuo ennemminkin mieleen jälleen kerran ne teinisarjat. Itse asiassa OC on huomattavasti koskettavampaa parisuhdehömppää kuin hämiksen uusin seikkailu. 
5. Ympäristö: Uusimmassa Batmanissa kaupunkilaiset katosivat tyystin kun paska lensi kattoon. Mitä tapahtuu spindelmanissa? Kaupunkilaiset ovat päättömiä idiootteja, jotka seuraavat kaupunkinsa tuhoa kuin jotain vapaapainiottelua. Hämis taistelee vastustajiensa kanssa keskellä estradia, kun tavallinen kaduntallaaja ahmii hodariaan, seuratessaan aivotonta viihdettä. Välillä tappelun hegemonia ulottuu katsomoon asti ja fani huutaa "go spidey". Minä sanon no spidey, ja pudistan päätäni.
6. Jännite: Miten rakennetaan jännitettä elokuvan toimintakohtauksissa. Laitetaan aidosti päähenkilöt kovan paikan eteen? Annetaan katsojan tuntea päähenkilön tuska ja puristus taistellessaan parempaa maailmaa kohti? Ei, lisätään sivujuonia kuten toisiinsa törmäävät lentokoneet ja spidermaniksi pukeutunut pieni poika. Kliseitä ja korniutta, siitä on uusin spiderman tehty. Sen lisäksi, että elokuvan koko rakenne on täyttä huttua, toistaa elokuva vielä Jerry Bruckheimerin elokuvista tuttua komennushuonetuuletus-pelleilyä, kun SPOILERI lentokoneet eivät törmääkään.

Kokonaisuudessaan Spiderman on hyvin kulunut tuote. Nämä elokuvat on jo kulutettu 90-luvulla ja ne ovat lopettaneet elämänsä, jos ei nyt VHS:nä niin ainakin DVD:nä. Siinä yhdistyy Jerry Bruckheimer, huonot sarjakuvaelokuvat ja teini-TV:N herkkyys. Visuaalinen puolikin tuo eniten mieleen Will Smith - sotku Hancockin. 

Sony yrittää rakentaa Spidermanista omaa Marvel-universumiaan, uusien pahisten ja tulevan Sinister Sixin kautta. Harmi vaan, että unohdettiin käsikirjoituksen merkitys kokonaan. Spiderman on kesän ensimmäinen roska. Toivottavasti trendi ei ole jatkuva.

P.S.

Puolitähteä on pakko antaa Dane DeHaanille. Mies ansaitsee parempaa materiaalia…

*1/2

Noah - Aronofskyn vimmainen aivopieru

Muistan taannoin nähneeni haastattelun, jossa David O. Russel kertoi kollega Darren Aronofskyn kommentoineen aikaansa ennen The Wrestleriä. Mies oli käyttänyt kuusi vuotta elämästään tuodakseen valkokankaalle suuren filosofis-uskonnollisen pieraisunsa The Fountainin ja vastaanotto oli jäänyt viileäksi niin yleisön kuin kriitikoidenkin puolesta. Aronofsky siirtyi simppelimmän tarinan pariin (The Wrestler) ja omien sanojensa mukaan poisti päänsä perseestä. Wrestler oli kevyellä varustuksella kuvattu simppeli tarina elämän hakkaamasta miehestä. Tuli kultainen jellona ja tuli kiitelty comeback. Sitä seurannut The Black Swan onkin hienointa amerikkalaista elokuvaa viime vuosilta. Se hyödynsi The Wrestlerin vahvuuksia ja yhdisti ne upeasti genre-elokuvan visuaalisesti vahvaan kerrontaan...

Tiedoksi nyt kaikille, Aronofsky on taas tunkenut päänsä paksusuoleen.

Noah on valtavan kunnianhimoinen elokuva, täynnä suuria ajatuksia ja samalla täysin käsittämätön Hollywood-efektispektaakkelin ja ihmisten kurjuuden kuvauksen hybridi. Sen ei olisi koskaan pitänyt saada paisunutta 125 miljoonaa dollaria budjetiksi. Tosin Mel Gibson näytti aikoinaan kuinka väkivallalla myydään uskonnollista elokuvaa, niin varmaan joku studiopomo näki kullan tässäkin.

Noaan arkki taitaa olla yksi niistä raamatun tarinoista, joka jää jo lapsuuden uskonnontunneista ensimmäisenä mieleen. Aronofskyn Noah ei ole sen tarinan visuaalinen kuvitus. Sen sijaan Noah on kuvaus ihmisen synnynnäisestä itsekeskeisyydestä ja selviytymisvaistosta, joka on johtanut ja johtaa kaiken puhtaan tuhoutumiseen. Ihmisen halu hallita, on sen vaistoista vahvin ja sen takia se raiskaakin elinympäristönsä ja tappaa kaikki sen tielle astuvat. Kielletyn hedelmän syöminen oli osoitus ihmisen mielen heikkoudesta ja Kainin isku taas edusti ihmisen raukkamaista luonnetta. Aronofsky näkee ihmisen kautta aikojen syntisenä olentona. Nooan tehtävä ei olekaan aloittaa maailma puhtaalta pöydältä, vaan ihmisettömältä pöydältä.

Noah on siis äärimmäisen synkkä ja julma elokuva. Sen ympäristöviestiä ei ole esitetty hienovaraisesti, vaan sen lyödään kankaan läpi verisellä kirveellä. Aronofsky purkaa pahaa oloansa kankaalle ja tekee sen välillä komeilla kollaaseilla. Elokuva hyödyntää Kainin tappavan iskun visua voimakkaalla tavalla, jollaista harvoin näkee Hollywood-tuotteissa. Kaikessa maailman rumuudessaan, Noah/Aronofsky näyttäytyy jonkinlaisen maailmanlopun saarnaajana. Jos Aronofsky olisi pappi, niin Noah-saarnassaan hän keskittyy ainoastaan ihmisen heikkouksiin ja synteihin. Ihmisen hyvyys jää sokean pisteen taakse tyystin - sitä edustavat henkilöhahmot ovat niin naiiveja, että mieleen tulee pahimmanlaatuiset raamatun tv-filmatisoinnit.

Elokuvan suurin ongelma on kuitenkin sen osasten epätasaisuus. Välillä katsotaan, kun ihmiset myyvät toisiaan saadakseen ruokaa ja seuraavassa kohtauksessa pitäisikin ihailla lentäviä lintuparvia. Kontrastit ovat liian suuria - shokeeraus ja myötähäpeä tulevat liian usein mieleen elokuvan aikana. Sen lisäksi ihmisiä alun perin auttamaan lähetetyt Watcherit tuovat mieleen kivikautisajan Transformerit ja kun raamatullista elokuvaa pystyy vakavalla naamalla vertaamaan Micheal Bayn kesäkuseen, on elokuva kusessa.

Noah on täydellinen sekasotku, täynnä ihmisvihaa ja hengellistä hölynpölyä. Sieltä pystyy erottelemaan kuitenkin aidosti raakoja ja rohkeita, ajatuksia ja aiheita. Se on fiasko, johon lahjattomat  eivät pysty. Näin hulluna Aronofsky ei ole kuitenkaan vielä aiemmin ollut.

Olipa hyvä, että Anthony Hopkins lopulta löysi marjan.?.?.?

***

Captain America: Winter Soldier - Keskinkertaisuus vaivaa edelleen Marvelia

Olen jo maininnut tämän aiemmin. Arvostan Marvelia suunnattomasti liiketoimintana. Se on ottanut valtaisasti riskejä rakentaessaan omaa monimutkaista brändiverkkoaan ja elokuvauniversumia. Se on hyvässä ja pahassa muuttanut Hollywood studioiden ajatusmallia. Marvel universumi on yksinkertaisuudessaan 2010-luvun merkittävin idea/trendi elokuva-alalla. The Dark Knightin vaikutteet saattavat olla suuressa roolissa yksittäisen elokuvan juonen rakentamisessa, mutta Marvel universumi mahdollistaa jatko-osa-ajattelun aivan uudella tasolla. Elokuvat, TV ja Netflix muuntautuvat yhdeksi saumattomaksi kokonaisuudeksi, joka tosifanin on otettava haltuun. Nerokasta liiketoimintaa...

Marvelin elokuvia en kuitenkaan pysty arvostamaan samassa mittakaavassa. Eivät ne missään nimessä mitään pohjanoteerauksia ole, mutta mielestäni yksikään elokuva ei kanna koko kestoansa. Hahmot toimivat, mutta 2000-luvun tietokone-efekteillä rasitetut, kestoltaan tuhottoman pitkät lopputaistelut ovat liikaa. Ironman on parhaimmillaan viskilasi kädessä. Ikävä, kyllä tämä huvi kestää ainoastaan ensimmäisen elokuvan ensimmäiset viisitoista minuuttia. Thor toimi parhaiten huutaessaan viikinkikarjaisujaan kahvilassa, ei niinkään taistellessaan örkkejä vastaan. Bruce Banner taas on kiinnostavampaa katsottavaa kuin Hulk. Tosin vihreän raivopään kaoottisuudessa on itse asiassa myös kosolti taikaa. Captain America on hahmona siitä poikkeus, että ilman trikoita tämä särmätön Amerikan patriootti on tavattoman tylsä. Huumorintajuttoman patsastelijan ajatukset eivät sitten kiinnosta lainkaan, ellei Tony Stark ole vieressä ivaamassa niitä. Ehkä juuri sen takia Captain Americanin elokuvat kuuluvat Marvelin parhaimmistoon. Juonen ja konseptin on pakko toimia, koska itse hahmo ei kovin kummoinen ole.

Captain America on tehnyt viisaasti valitessaan jokaiselle elokuvalleen oman genren. Ensimmäinen osa oli yllättävän veikeä, vanhan liiton "korkea jännitys"/Men on a mission rymistely, jossa oli sopivasti svengiä ja natseja. Ohjaajana toimi hajuton ja mauton, mutta tehtäväänsä hyvin valittu Joe Johnston. Uusi Captain America: Winter Soldier taas nyökkää 70-luvun paranoia elokuville kuten Three Days of Condor ja The Parallax View. Ei uusin Marvel installaatio kuitenkaan läpi yli kahden tunnin kestonsa ole pelkkää salaliittoteoriaa, vaan tasaisin väliajoin saadaan myös perinteistä action rymistelyä. Alleviivaan muuten sanan perinteistä, sillä yllättävän paljon käytetään välien selvittelyyn toimintaelokuvien kulta-ajalta tuttuja konekivääreitä, luoteja ja potkuja, ennen sitten lopun välttämätöntä ja tylsää efektiryöpytystä.

Winter Soldier rikastuttaa myös Marvel universumia, antamalla Shieldistä hyvin ajankohtaisen kuvan. Korruption lonkerot ylettyvät pitkälle ja terrorismin vastaisen järjestön toimintatavat ovat moraalisesti vähintäänkin arvelluttavia. Kukaan ei ole piilossa uudelta teknologialta ja pelko on maailman hallintakeinoista vahvin. Captain America esittää Marvel universumista yllättävänkin realistisen kuvan, kun kriisipesäkkeitä löytyy ympäri maailmaa, avaruuden ja toisen ulottuvuuden sijaan.

Pidän Winter Soldierin lähtöasetelmista, mutta en sittenkään välitä lopputuloksesta kovinkaan paljoa. Se apinoi erinomaisia 70-luvun elokuvia, mutta ei lopulta yllä sinne päinkään. Osasyynä on elokuvan kiire liikkua paikasta toiseen, jolloin kiinnostus hahmoihin jää minimiin. Draama ja dilemmat jäävät paperinohuiden hahmojen ongelmiksi. Sen Goldeneyesta varastettu loppu, ei sekään herätä minkäänlaista tunnetta. Ja sitten on tietenkin vielä itse Captain American hahmo, joka istuu 2000-luvun nostalgittomaan ympäristöön Toista maailmansotaa huonommin. Scarlett Johanssonin Black Widow on elintärkeä hahmo elokuvan toimivuudelle ja on ansaitusti saamassa oman jatkonsa Marvel-universumissa. Mysteerinen venäläisagentti tuo kaivattu seksikkyyttä ja särmää, muuten niin tasapaksuun tarjontaan Lisäpisteet myös Robert Redfordista, joka pelkällä mukanaolollaan nostaa elokuvan coolius-pisteitä.

Marvelin tähän astisesti suurin ongelma on, että sen elokuvien puikoissa ei lopulta ole vielä Shane Blackia lukuunottamatta ollut aidosti luovaa tekijää. Myös Winter Soldier kaipaisi enemmän näkemystä visuaaliseen ilmeeseensä, joka nyt jää vähän pliisuksi. Elokuvasta puuttuu itse elokuvallisuus. Nyt mieleen tulee liikaa 90-luvun televisi. Shane Black oli ensimmäinen ohjaaja, joka uskalsi näyttää oman äänensä Marvel-universumissa. Tony Starkinkin piti tietenkin lopussa taas hypätä metallipukuun ja viedä elokuva keskinkertaisuuteen, mutta Iron Man 3:ssa oli hetkensä. Winter Soldierissa on hetkensä käsikirjoituksen kautta, mutta ei sen kuvituksen. Harmi.

Tulevaisuus näyttää kuitenkin mielenkiintoiselta. Kauhuäklöily Slitherista tunnettu James Gunn luotsaa vielä kesän lopulla hämmentävän näköisen Guardians of Galaxyn ja ensi vuonna saammekin Edgar Wrightin Ant Manin. Nämä ovat ohjaajia, jotka pystyvät tarjoamaan aidosti yllättävää elokuvaa, jos sille päälle sattuvat. Lisäksi Marvel tuo kankaille selkeästi tuntemattomampia sankareitansa, joten lopputulokset voivat olla yllättäviä. Kun universumi on kasvanut tarpeeksi suureksi, alkavat he myös tarjoamaan tarkemmin kohdennettua elokuvaa.

**1/2

Suuri kauneus - Italialainen mestariteos

Oli aikakausi jolloin italialaiset elokuvat edustivat alan ehdotonta kärkeä. Niissä oli yllätyksellisyyttä, rohkeutta ja ennen kaikkea tyyliä. Fellinin elokuvissa todellisuus oli absurdia. Antonioni teki taas toinen toistaan makeampia elokuva. Se kylmä viileys mikä hahmoista ja kuvan rajauksista huokui oli ainutlaatuista ja sen jäljet ovat jääneet elämään etenkin muotibrändien mainoksissa. Pasolini kohautti kerran, jos toisen ja Leone muutti idyllisen sankarien villin lännen kostonhaluisten miesten veriseksi taistelutantereeksi. Jopa kauhukin sai genrenä uutta tuulta alleen, kun Argento loi Giallon. Unohtamatta tietenkään muita jo aiemmin vaikuttaneita mestareita, kuten De Sica, Visconti ja Bertolucci. Italia on ollut elokuvamaana järisyttävän hyvä. Mitä sitten oikein tapahtui 80-, 90- ja 2000-luvulla on vaikea sanoa? Itselleni ei ainakaan tule yhtään ohjaajaa mieleen, jonka teoksia olisin odottanut vesi kielellä vuodesta toiseen. Tornatore taitaa olla ainoa tekijä, joka on pitänyt nimensä yllä useamman elokuvan voimin, kun Benigninkin tähdenlentokin oli tyypillisen lyhyt. Italialaiselta elokuvalta on puuttunut oma Almodovarinsa, Von Trierinsä tai Caraxinsa, ehkä...

On mahdollista, että mielipiteeni on täysin perseestä, sillä en ole ennen La Grande Bellezzaa nähnyt yhtään ohjaaja Paolo Sorrentinon aiempaa työtä, joista kehuja on kerännyt kosolti ainakin Il Divo. La Grande Belleza (suomennettu Suuri kauneus) on nimittäin äärimmäisen hieno teos ja kevään ehdottomasti paras ensi-ilta elokuva. Se kuvaa ihmisten melankolista nuoruuden ja menneiden mahdollisuuksien haikailuja. 65-vuotiaan ikuisen playboy Jepin elämä on ollut yhtäjaksoista letkajenkkaa, joka polkee vaan paikallaan. Nuoruudessa kirjoitettu mestariteos on ainoa ikääntyvän miehen merkittävä teko. Sen jälkeen elämä on omistettu ulkoisesti täydelliselle, mutta sisällöllisesti tyhjälle elämälle. Rooman juhliva kansa tanssii läpi yön, tekemättä koskaan mitään muille tai edes itselleen merkittävää. Suurta kauneutta kyllä etsitään, mutta kovin paljon työtä sen eteen ei lopulta olla valmiita näkemään. Rooman kerma kelluu omassa kusessaan, eristyksissä kaikista muista.

Sorrentinon teos huokuu Fellinin henkeä, mutta vuonna 2013. Juhlat ja aito ilo ovat loppuneet jo vuosikymmeniä sitten. Nyt jäljelle ovat jääneet viimeiseen kappaleeseen kynsillään tarranneet yksinäiset juhlijat. Rooman kattobaari koostuu edelleen sirkuslaumasta, mutta tämä sirkuslauma pitää itseään pystyssä alkoholin ja botoxin avulla. Vaikka kuva näyttää nopeasti katsottuna kauniilta, on se todellisuudessa halvasta muovista rakennettua. Jep on läpeensä kyllästynyt ympärillä vellovaan todellisuuteen ja vähät välittää sen osista. Hän velloo mielellään omassa itsekeskeisessä kyynisyydessään siinä määrin, ettei huomaa ainoan tosi ystävänsä kärsivän vieressään. Suuren kauneuden ihmiset ovat etääntyneet toisistaan, vaikka litkivätkin viiniä toistensa terassilla. Millään ei ole mitään väliä, kaikki vaan on. Jep pitää itseään omaa todellisuuttaan ylempänä, joka kuitenkin joutuu sitä sietämään laiskuutensa takia. Ehkä lopulta Jep, jopa rakastaa omaa melankoliaansa ja sen takia on sinne tuomittu ikuiseksi jäämään.

Sorrentinon elokuva on pelkkää tunnelmaa. Se tuo mieleen ne hetket, jolloin kävelet yksiksesi keskiyön kynnyksellä, läpi kaupungin tyhjien katujen, ja etäältä kantaa kaukana juhlivan väenpaljouden äänet. La Grande Bellezza on ainutlaatuinen elokuva.

****1/2

The Grand Budapest Hotel - The Fantastic Mr. Anderson

Rosebud oli Charles Foster Kanen viimeiset sanat elokuvassa Citizen Kane. Jotain samaa hakee nyt myös Wes Anderson elokuvallaan The Grand Budapest Hotel, tosin kyseessä onkin lopulta huomattavasti lennokkaampi ja katkeransuloisempi elokuva. Vaikka The Grand Budapest Hotelin mystinen miljonääri Moustafa ei ole yhtä armoton kuin Wellesin Kane, niin molempia silti vainoaa kaino menneisyyteen. Samasta syystä Kane kaipaa Rosebudia ja Moustafa viettää aikaansa jo vuosia sitten ränsistyneessä hotellissa ja asuu sen vaatimattomimmassa aulapojan huoneessa.

Tästä päästän seuraamaan Moustafan nuoruuden suurta seikkailua ja selkeästi hänen koko elämän antoisinta aikaa. Sen täyttävät oppiminen (Mr Gustaven kautta) ja rakkaus (Agathan kautta). The Grand Budapest Hotel sijaitsee kuvitteellisessa Zubrovkan valtakunnassa ja on varsinainen seurapiirien kohtauspaikka. Ralp Fiennesin esittämä Mr Gustave on ehkä maailman paras Concierge, joka pitää harvinaisen hyvää huolta etenkin hotellin vanhemmista naisasiakkaista, vaikkakin moni mies epäileekin omahyväisen hotellipalvelijan seksuaalista suuntausta. Kun erään perijättären kuolema ja testamentti osoittautuu yhdeksi suureksi sekasotkuksi, alkaa nopeatempinen ja väkivaltaa kaihtamaton kamppailu edesmenneen naisen mittaamattoman arvokkaasta perinnöstä.

Tarina on pääosin hyvin kevyttä hattaraa. Wes Andersonin tuttuun tapaan sivuhahmot suorastaan juoksevat kohtaustensa läpi kadotakseen elokuvasta kokonaan. Juonenkäänteitä tulee paljon ja usein ne ovatkin lapsellisia, mutta ei Andersonin elokuvat koskaan tarinaltaan monimutkaista seittiä pudokaan. Wes Andersonin elokuvat, etenkin viime vuosina, ovat alkaneet muistuttamaan enemmän ja enemmän lastenkirjojen juonenkaaria. Jos tyylilaji on jo ennestään ärsyttänyt, ei kannata hypätä The Grand Budapest Hotelin matkaan. Kaikille muille taas on todettava, että ohjaajan voittoputki jatkuu.

The Grand Budapest Hotel on kunnianosoitus vanhalle Keski-Euroopalle ja samalla se on myös melankolinen rakkauskirje menneelle ajalle (vai nuoruudelle?), jota ei tulla saamaan enää koskaan takaisin. Ohjaajan t sekkiläisen nukkeanimaation fiilistely tulee myös selväksi. The Grand Budapest Hotel on visuaalisesti niin lähellä Fantastic Mr. Foxin maailmaa, kuin näytelty elokuva voi käytännössä olla. Wes Andersonin uusin on 1/3 kirjaa, 1/3 nukkeanimaatiota ja vain 1/3 perinteistä elokuvaa.

Wes Anderson on maanmies Quentin Tarantinon kanssa lopulta yllättävänkin samanhenkinen elokuvantekijä. Molempien miesten vaikutteet tulevat vahvasti eurooppalaisen elokuvan perinteestä ja molemmat ovat hyvässä ja pahassa oman tyylinsä vankeja. Elokuva elokuvalta ja mainos mainokselta Andersonin kieli on muuttunut entistä omaleimaisemmaksi ja tavallaan myös karikatyyrimäisemmäksi. Sanotaan, vaikka näin: "Wes Anderson on The Grand Budapest Hotellissa Wes Andersonmaisin kautta aikojen. Mitä se konkreettisesti tarkoittaa? No henkilöhahmot ovat entistäkin enemmän ajasta sijoittuneita kuvaan kultaisen leikkauksen säännön mukaan ja kamera tekee ainoastaan tarkkoja 45°, 90° ja 180° käännöksiä. Lisäksi tarina on täynnä mitä koomisimpia karikatyyrejä ja keskiössä on taas jonkinlainen isä-poika suhde. Visuaalisesti The Grand Budapest Hotel toistaa ohjaajan tyyliä uskollisesti, mutta tekee sen komeammin kuin koskaan aiemmin. Nyt Anderson leikkii myös kuvasuhteilla ja lopputuloksena on 100 minuuttinen elokuva, jonka jokainen kuva toimii itsenäisenä taideteoksena.

Palveleeko tyyli aina sanomaa? Ei välttämättä, mutta Wes Andersonin elokuvia kuvaa parhaiten sanalla "quirky". Ne ovat omia pikku maailmojansa, joissa on omat säännöt. On totta, että nokkela visuaalinen ilotulitus pitää katsojan aina hieman etäällä henkilöhahmoista ja tarinasta, mutta se on ohjaajan tyyli. Olisihan se joskus hauska nähdä Andersonin oman mukavuusalueensa ulkopuolella, mutta tällä hetkellä ohjaaja on tulessa tuon nimenomaisen alueen sisällä. Jossain vaiheessa vitsi muuttuu vanhaksi, mutta ei vielä.

****+

Muutama sana Oscar-gaalasta

Tyypillistä, niin tyypillistä. Aina löydän itseni hereiltä Oscareiden aikaan ja aina myös kyseenalaistan päätöstäni aamulla. Kahvinhuuruinen yö kuluu usein yllätyksettömästi ja tylsästi. Make no mistake, Oscarit ovat hyvin tylsää televisiota. Harva puhe on aidosti innostava/kiinnostava ja vielä harvempi ohjelmanumero on viihdyttävää. Sen lisäksi juontajan stand-up ei ota riskejä, paitsi tietenkin muutaman vuoden takainen stoner-host James Franco, joka tarjosi sentään yllätyksiä. Nyt pestiin oli palkattu Yhdyvaltojen särmättömin talkshow-koomikko Ellen Degeneres, joka suoritti pestinsä rautaisen ammattilaisen tylsin tavoin. Illalta minulla oli kaksi odotusta a) Avajaispuhe on paska ja b) Jared Leto pelastaa puheessaan maailmaa ja mainitsee Ukrainan. Kappas vaan, alle 20 minuuttia meni ja molemmat ennustukset kävivät toteen.

Seuraavat kolme tuntia vietettiinkin sitten palkinnonjakojen ja täysin turhien klippikollaasien parissa. On suorastaan käsittämätöntä miten huonoja Oscar-gaalan kollaasit ovat vuodesta toiseen. Viime vuoden kunnianosoitus Bondin juhlavuodelle oli heikkoa youtube-kamaa, eikä tämän vuoden animaatio ja toiminta kumarrukset olleet sen parempia. Eikö tosiaan klippien kokoamiseen voisi käyttää aavistuksen enemmän aikaa ja luovuutta? In memory osio oli myös vaihteeksi korni ja Bette Midler kasariballadinsa kanssa täysin käsittämätön valinta vuonna 2014. Myöskään kukaan palkinnonesittäjistä ei jäänyt mieleen, paitsi tietenkin Harrisson Ford eleettömällä ja pakotetulla esiintymisellään. Gaala olisi tarvinnut Ben Stillerin, Will Ferrelin tai Robert Downey JR:n kaltaisia viihdyttäjiä kertomaan edes yhden hauskan vitsin. Ja ainiin, miksi Bono lausui/lauloi englantia  jamaikalaisittain?

Palkinnot menivät ennustusteiden mukaan. Suurin ja ainoa yllätys lienee, että parhaan dokumentin palkinnon sai rankan The Act of Killingin sijaan viihteellisempi 20 Feet from Stardomille. Ehkä parhaan elokuvan pokannut 12 Years as a Slave oli tarpeeksi historiallista tuskaa akatemialle. Muuten jännittävimmät palkinnot olivat paras naissivuosa (Jennifer Lawrence vs. Lupita Nyongo) ja harvinaisesti paras elokuva (Gravity vs. 12 Years as a Slave), tosin nekin olivat arvattavissa viime viikkoisten trendien perusteella.

Parhaat puheet taisivat pitää riemastunut Lupita Nyongo ja ensimmäistä kertaa elämässään hermostuneena ollut Matthew Mcconaughey. Silti illan paras hetki oli nähdä ohjaaja Steve McQueenin hyppivän ilosta, sillä miestä ei ole taidettu koskaan edes tavata hymyilevän. Olin myös tyytyväinen Spike Jonzen saamasta kunnianosoituksesta käsikirjoituskategoriassa. Omaperäinen käsikirjoitus, joka ansaitsee kiitosta tarkkanäköisyydestään.

Mistä lopulta Oscarit 2014 tullaan sitten muistamaan?

Pizzasta ja historian retweetatuimmasta julkkisselfiestä. Siinä mielessä gaalajärjestäjät varmaankin kehuvat ja kiittelevät itseään. Tai ehkä suurin voittaja olikin Samsung, jonka PR-temppu selfie oli. No, joka tapauksessa tänä vuonna ehdolla ja voittajissa oli lukuisia hyviä elokuvia. mutta itse ohjelma, se kusee edelleen pahasti.

American Hustle - Peruukkieepos idiooteista

David O. Russell on kaaoksen mestari. On se Persianlahden sota, Bostonin nyrkkeilysalit tai Philadelphian lähiöelämä, niin Russell löytää mielenvikaisuutta ympäristöstä kuin ympäristöstä. Ohjaajan hahmot ovat täynnä neurooseja ja mielenoikkuja, ja normaali kommunikointitapa on usein huuto. Perheet pitävät yhtä, vaikka osaset olisivatkin kuinka mielenvikaisia. Näillä lauseilla pystyy kutakuinkin tiivistämään David O. Russelin uran.

Ohjaaja oli nuorempina vuosina kaupallisimmillaan Three Kingisissä ja epäkaupallisimmillaan täysin hullunkurisessa eksistentialistisessa screwball-komediassa I <3 Huckabees. Vuoden 2010 The Fighter ja 2012 Silver Linings Playbook taas edustavat varttuneempaa ja rauhoittunutta David O. Russellia. Vaikka ne tarinoidensa kautta ovatkin hyvin perinteistä amerikkalaista elokuvaa, paistaa niistä silti ohjaajan oma kädenjälki. The Fighterin olen mieltänyt yhdeksi viime vuosien eheimmistä elokuvista ja Silver Linings Playbook taas on nautittava 2000-luvun versio vanhoista Cary Grantin romanttisista komedioista. Molempia elokuvia yhdistää myös ohjaajan täysin oma visuaalinen tyyli, jossa kamera heiluu vimmatulla tavalla, vaikka sen ei olettaisikaan sitä tekevän. Tavallaan ajattelin, että O. Russel oli löytänyt lopullisen tyylinsä ja sen takia American Hustle hämmentää…

En rehellisesti tiedä mistä American Hustlessa on kyse. Se on elokuva frisyyreistä ja idiooteista. Jokainen hahmo on karikatyyri ja irvikuva ihmisestä. American Hustle on elokuva, joka yhdistää Coenin veljesten Burn After Readingin tarinan konseptin (hahmot ovat elokuva) Scorsesen Goodfellasin visuaaliseen tyyliin. Elokuva tuntuu yksittäiseltä suurelta parodialta, sketsiltä ja vitsiltä – mutta sen puitteet ovat hienot. Peruukit ovat komeat ja soundtrack on jo liiankin paisuteltu. Näyttelijät itkevät, huutavat, hakkaavat, nauravat ja naivat. Vuorosanat ovat teräviä ja tarjoillaan napakasti. Kaikilla on hauskaa, myös yleisössä, mutta onko tässä mitään järkeä? En tiedä.

American Hustle perustuu 70-luvun lopun Abscam-skandaaliin, mutta ei elokuva mitään realistista moraalikertomusta pyri tekemään. Christian Bale saattaa olla lähimpänä sympatiaa herättävää hahmoa, mutta senkin sketsihahmohabitus syö uskottavuuden.  Jokainen osa-alue American Hustlessa on vedetty yli – näytteleminen, ohjaus, käsikirjoitus, kuvaus, puvustus, meikkaus, lavastus ja musiikki ovat kaikki äärimmilleen tyyliteltyä. Se on onnistunutta, mutta onttoa. Tyylittely on elokuvan itseisarvo, mutta samalla matkan varrella on hukattu elokuvan sisältö. American Hustle on pelkkää ulkokuorta. Näyttelijät ovat kyllä elementissään ja kaivavat karikatyyreistä yllättävän paljon sisältöä, mutta silti loppumaku on olematon. Yhtä kermakakkua koko flikka.

Pidin elokuvasta ja viihdyin sen parissa hyvin. En kuitenkaan osaa oikein järkevästi kuvata ajatuksiani elokuvasta, sillä se ei jättänyt mitään jälkeensä. Siitä voi yhtä hyvin käyttää termejä mestariteos kuin tyhjänpäiväinenkin. David O. Russell vankistaa asemaansa arvostettuna ohjaajana, joka pystyy silti takomaan taalaa lippuluukulla – mutta American Hustle on samaan aikaan ylimielinen ja amatöörimäinen teos. Harvoin näin pitkälle päässyt ohjaaja tuottaa elokuvaa, joka kopio näin paljon muilta. Mieleen tulee myös Paul Thomas Andersonin erittäin kova pornoeepos Boogie Nights, mutta se oli Andersonin toinen ohjaustyö, tämä on Russellin seitsemäs (+ julkaisematon Nailed). Lopulta American Hustle on kuin päähenkilönsä frisyyri. Se kurottaa tähtiin, mutta hiuslisäkkeistä ei tukkajumalaa synny.

***1/2