Man of Steel

Itseään etsivä lentävä muukalainen

Kesän eeppisin elokuva on saapunut valkokankaille. Noin vuosi sitten innostuin hyvinkin paljon Man of Steelen ensimmäisestä teaserista. Kyseessä oli ennennäkemättömän rohkea lähestymistapa sarjakuvahahmon mytologiaan ja tunnelma oli musiikkia myöten loistava. Lisäksi kuvamateriaali oli harvinaisen eleganttia ja raakaa ottaen huomioon, että taustalla oli mies, jonka edellinen työ oli massiivisimpia efektitietokonepornopieruja, mitä kankaalle on koskaan päässyt. Nyt on vuosi mennyt ja teräsmies lentää taas kankaalle. Lento saapuu kyllä perille, mutta ongelmia matkalla on.

Mitä luultavimmin uuden trilogian aloittava elokuva on kunnianhimoinen yritys tuoda tuore teräsmies kankaalle. Se muistuttaa rakenteeltaan hieman Batman Beginsiä, jakautumalla selkeästi kahteen osaan. Yllättävää on kuitenkin Snyderin & companyn rohkeus pysyä yllättävän pitkään draaman sanelemalla tiellä. Parasta elokuvassa onkin Kal-Elin ja hänen kahden isänsä välinen suhde. Teräsmies on ikuinen ulkopuolinen, joka etsii paikkaansa maailmassamme. Yhteiskunnalle pelottava yksilö, johon ei voi koskaan luottaa. Elokuvan ensimmäinen puolisko etenee todella rauhallisesti, tarjoten välillä aidosti koskettavia kohtauksia. Täytyy kuitenkin muistaa, että Teräsmiehen juuret ovat vahvasti sidoksissa amerikkalaisen keskilännen ja amerikkalaisen perheen ihannointiin, joka välillä voi suomalaisessa katsojassa keittää yli. Mikäli pystyy siedättämään pienen americana-fiilistelyn saattaa luvassa olla aidosti vaikuttavia pieniä hetkiä.

Kun Snyder lopulta vaihtaa action-vaihteelle, niin se pysyy siellä loppuun asti. Luvassa on varmastikin kesän suurin mayhemi, ei kysymystäkään. Lopun taistelun jälkeen ei sitten kaupungista olekaan jäljellä kuin rauniot. Ikävä kyllä usein toiminta kääntyy aikamoiseksi visuaaliseksi booliksi. Efekti ja leikkaus toisensa perään, eikä selkeää visuaalista näkemystä pääse muodostumaan. Välillä elokuva muistuttaa Transformers trilogiaa typerineen muka-tiededialogeineen ja aivan käsistä lähteneen tuhokuvastonsa kanssa. Hans Zimmerin päämelodia on kova, mutta jatkuvassa eeppisyydessään se vie kaiken yli entisestään.

Man of Steel on puoliksi tyylikäs sarjakuvadraama itsensä löytämisestä ja puoliksi pöhöttynyt ja turhan vakava toiminta-ooppera, jonka käsikirjoituksessa on varmastikin jokaisen dialogin kohdalla alleviivattu SHOUT. Kumpikaan osio ei sinällään ole kelvoton, mutta elokuva harhailee niiden välillä liikaa. Balanssia ei löydy ja punainen lanka katoaa. Elokuva vaikuttaa ennemminkin teräsmies tv-sarjan pilottijaksolta, josta on sitten päätetty tehdäkin valtava kesähitti valkokankaille. Pettymys Man of Steel siis on, mutta se on huomattavasti kunnianhimoisempi ja kiinnostavampi tekele, kun kädenlämmin Star Trek jatkohuttu.

Jatkoa Snyderin Teräsmies saa ja odotankin innolla mihin suuntaan he pystyvät hahmoa viemään. Olen aina pitänyt tätä lentävää sankaria tylsimpänä sarjakuvahahmona ja tekijätiimin kunniaksi on sanottava, että kiinnostus kasvoi elokuvan myötä. Mihin tarinankaarta voi viedä eteenpäin, onkin jo kiinnostavampi kysymys. Nolanin veljesten nerokkain veto oli tehdä Batmanista rikoselokuvien maneerien kautta kaupunkikuvaus. Tavallaan näkisin, että Lex Luthorin kaltainen hahmo pystyttäisiin herkullisesti kirjoittamaan uuteen ajankohtaisempaan sarjakuvauniversumiin. Klassinen sarjakuvasankarijuoni on kulutettu puhki ja sen takia on löydettävä uusia näkökulmia tarinoihin. Man of Steel ei täysin uskalla pistää muottia uusiksi ja sen takia se jää vain hyväksi yritykseksi. Eksistentialistisen Teräsmiehen kannalta kuitenkin viimeinen kohtaus lupaa huonoa. Itse asiassa hyvän elokuvan kannalta viimeinen kohtaus lupaa huonoa…