Passion ja intohimotonta De Palmaa

Brian De Palman elokuvia on aina ollut hankala arvioida. Uusia De Palman elokuvia on lähes mahdoton arvostella. Ohjaajaa on usein syyllistetty Hitchcockin sairaalloiseksi imitaattoriksi, mutta todellisuudessa kyseessä on visuaalisesti yksi tehokkaimmista elokuvantekijöistä. Tarina sen sijaan on lähes aina saanut jäädä taka-alalle. Kehno dialogi ja typerät juonenkäänteet ovat usein häirinneet kokonaisuutta siihen asti, että elokuvista on ollut mahdotonta nauttia sataprosenttisesti. Sen sijaan De Palman kyky liikuttaa kameraa ja rakentaa montaaseja on ehdoton ja juuri sen takia hänen elokuviaan on silti aina nautinto katsoa. Ikävä kyllä maestron taso on laskenut sen verran, että elokuvat ei Suomessa enää aina ansaitse teatterilevitystä. Niin on käynyt myös ohjaajan uusimmalle jännärille, ranskalaisen Crime d’amourin uusintaversiolle Passionille.

Jos Musta Dahlia oli muutamaa vahvaa kohtausta lukuun ottamatta, mitä falskein pannukakku, joka tuntui, näytti, maistui ja kuulosti teennäiseltä saippuaoopperan ja Film Noirin epäonnistuneelta ja epämuodostuneelta lapselta, niin Passion taas yhdistää saippuaoopperan ja eroottisen trillerin samalla kammottavalla kaavalla. De Palman taito tehdä eroottista trilleriä on muutenkin kyseenalainen, sillä usein lopputulos tuo mieleen teini-ikäisen runkvistin lehtikätkön. Pakko se on sanoa: Passionin ensimmäinen tunti on kammottavaa katsottavaa. Kyseessä on karsealla dialogilla varustettu, mainostoimiston käytäville sijoittuva esimiehen ja alaisen seksuaalisväritteinen valtatrilleri. Juonen rakennus on amatöörimäistä ja kohtaukset peräjälkeen aiheuttavat jatkuvaa myötähäpeää tekijätiiminsä puolesta. Henkilöhahmojen motiivit ovat täysin kateissa ja koko miljöö on harvinaisen epäaitoa. Sen lisäksi Noomi Rapace on täysin hukassa alistettuna Isabellena; muminaa, muminaa ja muminaa… Rachel McAdams on parempi, mutta hänen suuhunsa on kirjoitettu niin pöyristyttävän idioottimaisia ja kliseisiä lauseita, että ei auta. Alkuperäistä elokuvaa en ole nähnyt, mutta uusintaversion juoni ei vakuuta. Mutta sitten alkaakin tapahtua!

Ensimmäisen tunnin jälkeen tuntuu, että De Palma on itsekin ymmärtänyt kelojen karmeuden ja pistänyt kaasun pohjaan. Elokuvan toinen tunti ei ole missään nimessä hyvää elokuvaa, mutta se on vapauttavaa nähdä kuinka juoni pistetään lopulta aivan palasiksi ilman järjen hiventäkään. De Palma käyttää kaikki De Palmamaiset kliseensä aina painajaisista split screeniin ja identiteettisekamelskoihin. Missään ei ole mitään järkeä, mutta paikoitellen elokuva alkaa löytämään tyylinsä ja itse pidin etenkin baletti-split screen kohtauksesta – vintage De Palmaa. Lopputulos on kuitenkin muistutus siitä, että De Palman terä on vuosien varrella tylsistynyt ja vanhan miehen ei ehkä pitäisi kuvata elokuvissaan postmodernia ympäristöä, kuten mainosalaa. Passion on valitettavasti eroottisena trillerinä lähempänä Basic Instinct 2:sta kuin ensimmäistä osaa. Ohjaajan edellinen oikeasti hyvä elokuva on edelleen Femme Fatale, joka onkin ehdoton aliarvostettu helmi. Kymmenen vuotta nuorempi jännityksen mestarin jälkeläinen ymmärsi, paremmin niin elokuvaa kuin erotiikkaakin.