Kuollut Jumalan armosta
Perverssejä perhesuhteita, Jumalaa, väkivaltaa ja
neonvaloja; sitä tarjoaa Nicolas Winding Refnin uusin teos Only God Forgives.
Se on rohkea jatke kulttimaineeseen nousseelle Drivelle ja se osoittaa
tanskalaisen ohjaajan tinkimättömyyden oman visionsa luomisessa. Sitä tullaan
pakosti vertaamaan Driveen ja se on väärin kahdesta syystä. Ensinnäkin
todellisuudessahan Drive oli mestarillinen ainoastaan ensimmäisen viiden
minuutin aikana, jonka jälkeen se paikoitellen osoitti todella vahvoja hetkiä
ja tunteita, mutta kangisteli myös tavallisen juonivetoisen rikoselokuvan
seitin punomisessa. Toiseksi Drive on Winding Refnin filmografiassa se
outolintu, joka vetoaa suurempaan yleisöön. Only God Forgives sopiikin mitä
mainioimmin jonon jatkeeksi Pusherien ja Valhalla Risingin jälkeen. Se on
väkivaltainen pop-painajainen, joka tulee saamaan faninsa ja vihaajansa,
molemmat ansaitusti.
Monet kriitikot ovat jo takertuneet Only God Forgivesin
käsikirjoitukseen tai sen puutteeseen siis. Lähtökohta on rehellisesti
sanottuna perseestä. Onko Antonionin L’Aventurassa esimerkiksi juonta 2,5
tunniksi? Elokuvan ei tarvitse rautalangasta vääntää katsojalle tarinaa, vaan
tärkeämpää voi olla tunnelma ja teema. Selkeä juoni on vain yksi keino viedä
katsoja määränpäähään. Nicolas Winding Refnin elokuvia katsoneet tietävät myös,
että miehen elokuvat rakentuvat ennemminkin yksittäisistä hetkistä kuin
selkeästä juonenkaarteesta. Se tekee niistä vaikeasti lähestyttävämpiä, mutta
aina vähintäänkin mielenkiintoisia. Yhdellä tupakan sytytyksellä Refn pystyy
rakentamaan enemmän sisältöä elokuvaansa kuin keskiverto Hollywood-elokuva
kahdessa tunnissa. Only God Forgivesin hahmot ovat päältä ohuita, mutta sisältä
mystisiä monimutkaisia olentoja ja se tekee elokuvasta kiinnostavan juonellisestikin.
Elokuva sijoittuu ohjaajan upeasti taltioimaan Bangkokiin.
Kankaalle heijastuu niin neonvärien valaisemia öisiä katuja, punaisella värillä
värjättyjä painostavia sisätiloja, kuin myös klassista western-kuvastoa
päiväsaikaan. Taustalla katsojaa painostaa ja kiihottaa synkkä äänimaailma,
jossa yhdistyy Cliff Martinezin erinomaiset syntikkasoundit thaimaalaisen
karaoken kanssa. Lopputuloksena on painajaisuni perverssistä kolmiodraamasta
äidin ja kahden veljen välillä, sekä raamattua kuvitettuna törkyisellä ja
väkivaltaisella Thaimaan prostituutiokuvastolla. Elokuva on siis todella
kaunista katsottavaa.
Väkivalta elokuvassa on hyvin voimakasta, mutta niin se on
aina ollut Nicolas Winfing Refnin elokuvissa. Mistään torture porn genrestä ei
silti ole kysymys, sillä vaikka väkivalta on muun kuvaston tapaan toteutettu
erittäin tyylikkäästi, iskee se samalla katsojaa suoraan palleaan. Winding
Refnillä on todellinen taito hyödyntää väkivallan voima elokuvissa. Se on
brutaalia ja se sattuu, mutta samalla se kiehtoo.
Nicolas Winding Refniä on yksi kiinnostavimmista
ohjaajista tällä hetkellä. Hän ymmärtää ja rakastaa kuvan estetiikkaa niin
paljon, että se tavallaan kääntyy jo häntä vastaan. Kun jokainen yksittäinen
kuva elokuvassa on niin tarkoin tyylitelty, on riski, että elokuva muuttuu vain
visuaaliseksi stimulantiksi, graafikon pornoksi. Tavallaan Only God Gorgives
syyllistyy juuri tähän, mutta allekirjoittanutta se ei haitannut, sillä nautin
siitä liikaa. Kuvakulmat, värit, lavasteet ja asetelmat ovat kaikki elokuvassa
huippuluokkaa. Nyt puhutaan jo Kubrickin tasoisesta kuvan arkkitehtuurista,
vaikka tästä vertauksesta odotankin turpakäräjiä.
Only God Forgives on ehdottomasti vahvinta elokuvaa Korinen
Spring Breakersin kanssa vuonna 2013. Se on rohkea ja ennakkoluuloton ja täysin
ohjaajansa näköinen. Kun viimeiset kolme edellistä teatterissa näkemääni
elokuvaa olivat Iron Man 3:n, Star Trek 2:n ja Hangover 3:n tarjoamaa
harvinaisen yllätyksetöntä ja tylsää Hollywood-saippuapaskaa, niin Only God Forgives
onnistui lyömään verisellä nyrkillään pääni taas ällikälle nykyelokuvasta.
Hyvin helppo tätä elokuvaa on vihata, mutta minä nautin siitä (ehkä liikaa).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti