Tuskin kenenkään ohjaajan ura on pystynyt yhtä hyvin
taltioimaan amerikkalaisen elokuvateollisuuden kehityksen viimeisen 25-vuoden
aikana kuin intellektuelli Steven Soderberghin. Hän on niitä harvoja suuren
yleisön ohjaajia, joka on pystynyt pujottelemaan pienempien taiteellisten
projektien ja kaupallisten suuren yleisön elokuvien välillä ja joskus jopa
yhdistämään niitä. Vaikka pidänkin Steven Soderberghia etenkin taiteilijana,
niin ihailen hänen strategisesti älykästä tapaa rakentaa ja myydä elokuvia.
Luultavasti hänen taloudellinen ajattelukyky onkin mahdollistanut hänen
ainutlaatuisen asemansa todellisen visionäärinä amerikkalaisen elokuvan
tähtikaartissa. Hän on luultavasti liian kylmä ja analyyttinen, jotta hän
nousisi suurimpien ohjaajien joukkoon, mutta väitän, että hän on 2000-luvulla
niitä ani harvoja henkilöitä, jotka todellisesti ymmärtävät elokuvan syvintä olemusta.
Tulen vielä paneutumaan tähän väitteeseen syvemmin. Steven Soderbergh
muistuttaa filmografiansa rikkauden kautta studioajan ohjaajia – ohjaaminen on
työtä - mutta eroaa taas
täydellisesti siinä mielessä, että elokuva on taidetta, josta ei tule tinkiä. Nyt kun visionääri on ilmoittanut jäävänsä tauolle elokuvista tuntemattomaksi
ajaksi, on syytä juhlistaa hänen (tähänastista) uraansa. Soderberghistä ei koskaan tule Scorsesen,
Lynchin, Coppolan, Malickin tai edes Spielbergin veroista legendaa, sillä hänen
käsialansa on liian selkeätä ja kamera muistuttaa enemmän kirurgisen
toimenpiteen työkalua kuin itse sydäntä. On helppoa ylenkatsoa miehen
saavutukset, mutta todellisuudessa Soderbegh on tarinankerronnassa ja
tehokkuudessaan ainutlaatuinen…ehkä, jopa liian älykäs ja näppärä 2000-luvun
yleisölle.
Sex, lies and videotape on moderni klassikko, joka valloitti
niin Amerikan indie-skenen kuin myös Keski-Euroopan Arthouse-yleisönkin. Siitä
todisteena Sundancen pääpalkinto kuin myös Kultainen Palmukin. Soderberghistä
tuli salamana wunderkind ja aikakautensa lupaavin ohjaajanalku. Samalla nuori ohjaaja
oli myös ensimmäisiä piristysruiskeita vuosia takerrelleelle Robert Redfordin
lemmikille Sundance-filmifestivaalille. Itse elokuva on ilkeä ja kylmä kahden
tunnin terapeuttinen istunto parisuhteista, seksistä ja vallasta. Videokamera
itsessään kuvataan aseena, joka riisuu kohteensa kaikista valheista ja näyttää
ihmiset todellisessa valossa. Sex, lies and videotape on vahvasti oman
aikakautensa tuote, vaikka se ei olekaan menettänyt tippaakaan tehokkuudestaan
viimeisen 25 vuoden aikana. Soderberghin käsikirjoitus on liian terävä, jotta
elokuva jäisi vain 80-luvun nuorison kuvaukseksi. Pintaa ei vain raapaista,
vaan sinne penetroidutaan kirurgisella tarkkuudella. Soderberghin korva
dialogille on myös upeata kuunneltavaa; taito, joka on pysynyt ohjaajalla
loppuun saakka.
Menestyneen esikoiselokuvan jälkeen paineet kasautuivat
valtaviksi. Yleisö odotti uutta mestariteosta ja samoin myös Redfordin
Sundance. Soderbergh taas taisteli oman ”artist”-persoonansa kanssa ja oli
ehdoton omasta visiostaan siihen pisteeseen, että lopulta seinät alkoivat
kaatumaan päälle. Kafka ja King of the Hill eivät olleet missään nimessä
taiteellisia floppeja, mutta taloudellisia kylläkin. Siihen kun lisätään
kädenlämpöinen kriitikoiden vastaanotto, alkoi wunderkindin tähdenlento olla
lopussa. Soderberghin alkukauden viimeinen elokuva oli The Underneath; ihan
pätevä 90-luvun noir, joka tarinaltaan ja konseptiltaan oli kuitenkin
harvinaisen vaatimaton Steven Soderberghin aiempaan tuotantoon verrattuna.
The Underneath oli myös elokuva, joka sai Soderberghin
analysoimaan omaa menneisyyttään ja tulevaisuuden tavoitteitaan. Soderbergh oli
siis vuonna 1995 samanlaisessa tilanteessa kuin nyt vuonna 2013. Taskut ovat
tyhjät ja elokuva tai elokuvateollisuus ei siis tarjoa mahdollisuuksia ilmaista
itseään. On kiehtovaa katsoa Soderberghin filmografiaa ja huomata, kuinka hän
uusikin itsensä totaalisesti seuraavaksi
kahdeksaksi vuodeksi. Jos Sex, lies and videotape on keskeistä 80-luvun
elokuvaa, niin Out of Sight taltioi erinomaisesti 90-luvun amerikkalaisen
elokuvan. On vaikeata kuvitella mistä intellektuelli, silmälasipäinen ja
kiharahiuksinen arthouse-ohjaaja löysi oman cooliutensa, sillä Out of Sight on
yksi aikakautensa tyylikkäimpiä rikoselokuvia. Se on niitä harvoja Pulp
Fictionin äpärälapsia, joka ei imitoi, vaan luo omaa jälkeänsä. Se kuljettaa
juontansa kepeästi ja huumorintajuisesti, silti säilyttäen kaikki elokuvalliset
ambitionsa. Samalla Soderbegh löysi George Clooneyn, hänen merkittävimmän
kollegansa loppu-uraksi. Out of Sight teki ohjaajasta kertaheitolla taas
luotettavan nimen ja 2000-luvun vaihde onkin ehdottomasti Soderberghin
kulta-aikaa, ainakin taloudellisesti…
Out of Sightia seurasikin The Limey, Erin Brockovich,
Traffic ja Ocean’s eleven. Nämä neljä elokuvaa osoittavatkin helposti
Soderberghin taidon vaihtaa genrestä genreen ja pienestä tuotannosta suureen.
The Limey on tehokasta kostodraamaa, joka tuo mieleen 60 – 70 –luvun vaihteen
trilleriklassikot Point Blankista Get Carteriin. Erin Brockovich taas on
puhdasta 70 – 80 luvun näyttelijätärvetoista ”tour-de-force” – kamaa a la Meryl
Streep ja Silkwood tai Sally Field ja Norma Rae. Traffic saattaa hyvin olla
Steven Soderbeghin uran komein saavutus. Upea 2,5-tunnin huumesaaga, joka
onnistuu kolmella individuaalilla tarinallaan muodostamaan sisällöllisesti ja
visuaalisesti rikkaan kokonaisuuden. Traffic on ohjaajan elokuva, josta
Soderbergh palkittiinkin ansaitusti Oscarilla. Näin vuonna 2013 on ikävä
huomata, että tavallaan Traffic onkin unohtunut historiaan. Kyseessä on kuitenkin
oleellinen tuote 2000-luvun amerikkalaisessa elokuvassa ja sen vaikutus näkyy
vieläkin, niin värimaailman innovatiivisessa käytössä kuin myös
tarinankerronnallisissa ratkaisuissa.
Ocean’s sarja onkin taas osoitus Soderberghin taidoista
tuottaa täysin kaupallista elokuvaa ja haalia kasaan Hollywood kermaa
edullisessa hinnalla. Jos Ocean’s 11 oli Soderberghin lopullinen breikkaus
A-listan ohjaajaksi, niin Ocean’s 12 oli taas mitä rohkein jatke menestysformaatille.
Ensimmäinen elokuva oli onnistunut uudelleenpäivitys ratpackista ja puhtaana
viihde-elokuva se onkin tehokas, vaikka ehkä hieman laimea. Sen sijaan Ocean’s
12, joka tavallaan oli lopullinen päätös Soderberghin menestysajoille, on
harvinaisen rohkea jatko-osa ”Summer tentpole”-aikakaudella. Jos ensimmäinen
elokuva oli puhdasta Sinatraa, niin jatko-osa on ennemminkin Delonia tai
Mastroiannia. Ocean’s 12 vie sarjan 70-luvun italialaisen ja ranskalaisen
viihde-elokuvan raiteille, uskaltautuen hypätä, jopa meta-tasoille Bruce
Willis/Julia Roberts juonenkäänteensä kautta. Se on höyhenen kevyt, mutta silti
mitä nautittavin elokuva, parhaimmillaan nautittuna juuri lämpimänä kesäiltana.
Aikakautena, jolloin jatko-osien tehtävä on viedä elokuva synkemmille
virroille, Ocean’s 12 on raikas poikkeus, joka on kaikkea muuta kuin laiska
elokuva (yleinen syytös kriitikoilta vuonna 2004). Toivon, että yleisö löytää
vielä trilogian keskimmäisen osan uudestaan ja näkee sen konseptin nerokkuuden.
Ennen Oceanien toista osaa Soderbergh ohjasi myös
uusintaversion Tarkovskin Solarisista (tarpeellista?), sekä
turhamaisuusprojektin Full Frontal. Vaikka ohjaaja ei olekaan aina
huipputikissä ja harhautuu silloin tällöin oman nokkeluutensa seitteihin, ovat
nämäkin elokuvat silti kiinnostava piirre filmografiassa, joka lopulta
täydentää kuvaa ohjaajasta. Ennen kuin pääsemme Soderberghin massiiviseen
viimeisen kahden vuoden saavutukseen (tehokkuudessa ainakin), on käytävä läpi
hänen hieman kuivempi kausi.
The Good German oli upean näköinen pastissi 40-luvun toiseen
maailmansotaan sijoittuville trillereille (The Third Man), mutta
sisällöllisesti elokuva jäi ontoksi ja tylsäksi. Kunnianhimoisista tavoitteista
huolimatta elokuva on vaatimaton ja lopulta vähemmän kuin osiensa summa
(yleinen ongelma pastissien kanssa). Sitä seurannut päätös Ocean trilogialle on
kiva pikku viihde-elokuva, mutta ei sen enempää. Tavallaan se kalpenee kahden
aikaisemman rinnalla selkeän konseptinpuutteen takia. Tosin Case Affleckin
sivujuoni meksikolaisen vapaustaistelijana on osoitus Soderberghin taidosta
hypätä välillä surrealismin puolelle. Che-elokuvat ovatkin sitten omanlaisensa
hirviö, jota voi kunnianhimonsa vuoksi arvostaa, mutta vaikea niistä on lopulta
pitää. Ne hylkäävät selkeän juonivetoisen elokuvan ja kieltäytyvät helpon
dramatiikan luomisessa. Jäljelle jää neljä tuntia naturalistista elokuvaa,
jossa puhutaan paljon vallankumouksesta ja talsitaan Etelä-Amerikan
viidakoissa. Välillä elokuvat kuvaavat kauniisti ja (olettaisin) aidosti
Etelä-Amerikkaa ja sen ihmisiä, mutta lähelle itse päähenkilöä elokuva ei
pääse. Kaikki jää vähän kylmäksi ja elokuvan tarkoitus on epäselvää.
Kunnianhimoinen epäonnistuminen kuvaa mammuttia hyvin.
The Informant! on jälleen kerran loistava osoitus
Soderberghin taidosta löytää oma visuaalinen tyyli elokuvaan kuin elokuvaan.
Samalla se on tehokas satiiri keskiluokan Amerikasta ja yritysmaailman
korruptiosta. Pieni mies taittuu helposti ahneuden luomassa korruptiossa.
Välityöhän se tavallaan on, mutta se on mitä ehein konsepti aina
mainosjulistetta myöten. Lisäksi se osoittaa Matt Damonin muuntautumiskyvyn ja
lahjakkuuden komiikassa.
Jos tässä vaiheessa ihmettelette minne ovat kadonneet Bubble
ja The Girlfriend Experience, niin totuus on, että en ole nähnyt niitä. Ne ovat
erinomaisia esimerkkejä siitä kuinka Steven Soderbergh löytää elokuvastakin
useita eri tapoja ilmaista itseään ja Bubblehan oli ensimmäisiä elokuvia, joka
uskalsi kyseenalaistaa klassisen teatterilevityksen tradition. Soderbergh on
aina uskaltanut haastaa elokuvateollisuuden kaavoihinsa kangistuneet tavat ja
innovoida uusia taloudellisempia mahdollisuuksia elokuvalle.
Viimeisen kahden vuoden aikana onkin sitten ilmestynyt viisi
Soderbergh elokuvaa; saavutus johon Woody Allenkaan ei pysty. Contagious,
Haywire, Magic Mike, Side Effects ja Behind The Candelabra osoittavat ohjaajan
uskomattomat tehokkuuden elokuvanteossa ja rohkeuden tarttua aihepiiriin kuin
aihepiiriin. Contagious oli mielestäni aliarvostettu helmi. Se onnistuu
kahdessa tunnissa kuvaamaan realistisesti infrastruktuurin tuhon, niin
henkilökohtaisella tasolla kuin suuremmassakin skaalassakin. Se on harvinaisen
objektiivinen kuvaus epidemiasta ja sen takia myös niin pelottava. Toinen
toistaan kuuluisampi näyttelijä tipahtaa kuin dominopalikat, kun
maailmanlaajuinen epidemia taltuttaa ihmiskunnan polvilleen.
Haywire on taas puhdasta B-elokuvaa parhaimmillaan ja
pahimmillaan. Se ei Tarantinon ja Rodriguezin tavoin parodioi 70-lukua, vaan
tuottaa aitoa vuoden 2013 B-elokuvaa. Kujajuoksua ja nyrkkitappeluita
wakawaka-musan tahtiin, joko siitä pitää tai sitten ei… Joka tapauksessa
kuvauksissa Soderbergh tutustui Channing Tatumiin, josta syntyikin sitten 2012
vuoden yllätyshitti Magic Mike. Ylenpalttisella miesalastomuudella kuorrutettu
striptease-elokuva, joka todellisuudessa olikin kuvaus ajankohtaisesta
talouskriisistä. Elokuva, jonka piti jäädä pienen yleisön kielletyksi
nautinnoksi, rikkoikin 100 miljoonan dollarin rajan Amerikan lippuluukuilla.
Elokuva sai myös yleisesti niin vaikeasti tavoiteltavat nuoret naiset joukolla
liikkeelle, synnyttäen todellisen ilmiön. Soderbergh on alleviivannut, kuinka
Magic Mike keräsi yli puolet enemmän rahaa avausviikonloppuna kuin oli
ennustettu ja kritisoinut sen avulla Hollywood-elokuvan sääntöjä. Vanhat tavat
junnaavat paikoillaan, koska riskejä ei uskalleta tehdä. Elokuvateollisuus on
tullut liian varovaiseksi ja samalla se on kieltänyt itseltään innovaatioiden
mahdollisuudet. Vaikka aina silloin tällöin tulee Magic Miken kaltaisia
yllätyksiä, silti studiopomot eivät halua poiketa tavallisesta käytännöstä,
jossa studiolla on yli 100 miljoonan dollarin elokuvat ja alle 20 miljoonan
dollarin elokuvat, aiheuttaen kiinnostavien elokuvien puutostilan. Magic Mike
oli nerokas konsepti ja se nimenomaan ymmärsi konseptin arvon. Väitän, että
kyseessä on yksi oleellisimpia elokuvia, joita pitää analysoida kun kuvataan
tämänhetkistä aikakauttamme. Elokuvana en elokuvaa liputa, mutta ilmiönä kyllä.
Side Effects oli Soderberghin jäähyväisteos Amerikan
valkokankailla. Se on tehokas whodunnit trilleri 2000-luvun makuun. Nyt ei
mietitä oliko hovimestari murhaaja, vaan oliko hovimestari syyntakeeton
lääkehorkan takia. Behind the Candelabraa, elokuva, joka oli liian homoa
amerikkalaiselle valkokankaalle, pääsemmekin Suomessa sitten katsomaan kesän
lopussa. Cannesin terveiset olivat, että elokuva on Soderberghiä parhaillaan ja
amerikkalaista elokuvaa parhaillaan vuonna 2013. Soderberghin viimeisen viiden
elokuvan taso on hämmästyttävän korkeaa ja se on osoitus ohjaajan
tehokkuudesta. Steven Soderbergh on taiteilija, mutta hän muistuttaa enemmän
menestyneet yrityksen ADHD:n omaavaa johtajaa. On hämmästyttävää, että
Soderbergh on joutunut silti taistelemaan studioiden kanssa elokuvistaan, sillä
hän jos kuka, ymmärtää elokuvan taloutta. Soderbergh pyrkii aina kuvaamaan
taloudellisesti ja minimoimaan tuotantokustannukset. Hän on myös hyvä
venyttämään budjettia, niin että elokuva näyttää huomattavasti kalliimmalta,
mitä se todellisuudessa on. Viime huhtikuussa Soderbergh piti puheen San
Franciscon festivaaleilla omista näkemyksistään elokuvateollisuudesta. Se on
mitä herkullisin puhe, jossa pian ”eläköityvä” ohjaaja humoristisesti kertoo,
mikä kaikki kusee Hollywoodissa. Soderbergh ymmärtää tai ainakin osaa ilmaista
omat ajatuksensa Hollywoodin tilasta paremmin kuin kukaan muu. Vaikka
viimevuodet ovatkin tuoneet Kickstarterin ja VOD:t ym., niin muutoksen pitäisi
tapahtua myös studioiden päätöksentekoelimissä. Sen sijaan, että fanit maksavat
haluamansa elokuvat (vrt. Veronica Mars tai James Franco), niin studioiden
pitäisi olla rohkeampia bisnesmalleissaan. Keskustelu ulottuu tietenkin aina
elokuvateatteriketjuihin saakka, joten sanat eivät riitä nyt käymään aiheen
problematiikkaa. Soderberghin sanoja on kuitenkin syytä kuunnella, sillä ellei
hän olisi lopulta taiteilija, hänellä olisi potentiaalia muuntautua mitä
innovatiivisimmaksi studiopomoksi.
Steven Soderbergh on sanonut, ettei halua tehdä itsestänsä
brändia, vaan ennemmin antaa elokuvien puhua puolestaan ja tehdä mitä
erilaisempia elokuvia. Hän ui mitä etevimmin genrejen ja budjettien välillä, muistuttaen
esimerkiksi Howard Hawksia. Samalla kuitenkin hänen elokuvansa tunnistaa
helposti Soderbergh elokuviksi. Värimaailman lisäksi hänen analyyttinen
silmänsä on aina läsnä, vaikka välillä näkymää saattaakin muokata muutama
viskilasillinen. Soderberghiä tullaan kaipaamaan, sillä harva ohjaaja pystyy
yhtä ammattimaisesti tuottamaan tulosta kankaalla. Jääkö mies sitten
lopullisesti eläkkeelle elokuvasta? Tuskin. Nyt on jo televisiosarja vireillä
ja uskon, että mestari palaa vielä vanhan formaatin pariin lähivuosina. Mitä
silloin tulee, on mahdotonta ennustaa. Soderberghin viimeiset kaksi vuotta ovat
olleet tehokas ”statement” elokuvateollisuudelle ja niitä on syytä tutkia
tarkemmin. Kyllä me Soderberghistä tulemme kuulemaan…jatkuvasti…,sillä ei hän
pysty paikalla olemaan.
I get it, it’s the studio, you need all kinds
of movies. You need comedies, you need horror films, you need action films, you
need animated films, I get it. But the point is, can’t some of these be cinema
also?
-Steven Soderbergh
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti