Richard Linklaterin mammuttiteoksessa Boyhoodissa aikuistumista kuvataan hitaasti kyypsyvänä prosessina, josta pikkuhiljaa haihtuu kaikki sokeri. Jäljelle jää iän tuomaa viisautta ja melankolista tarkkaavaisuutta mennyttä kohtaan. Jollain masentavalla tavalla nopat ovat heitetty jo kauan aikaa sitten. Vaikka Mason saakin toki valita oman tiensä, on sen tien etapit määritelty kauan etukäteen. Aikuistuminen onkin lineaarista ja tasaista kasvua Linklaterin kivipestyssä maailmassa. Erinomainen vastapari Boyhoodille onkin David Robert Mitchellin festivaaleja onnistuneesti kiertänyt It Follows. Haikailevan melankolian sijaan Mitchell kuvaa kasvun unena, joka hyvin nopeasti muuttuu painajaiseksi. Aikuistuminen ei ole prosessi, vaan shokki.
Mitchellin kauhuelokuvan maailma toistaa hänen esikoisteoksensa The Myth of the American Sleepoverin hypnoottista tunnelmaa. Lapset ja teinit eivät asu "oikeassa maailmassa" ja "tässä hetkessä", vaan heidän todellisuutensa on ennemminkin loputtomalta tuntuvaa hengailua. Päähenkilöt saattavat olla oman maailmansa aikuisia, mutta kaikesta sen ulkopuolisesta todellisuudesta he ovat täysin tietämättömiä. Sen takia myös It Followsissa nähdään tuskin lainkaan aikuisia. David Robert Mitchell kuvaa lapsuutta olosuhteiden ja kliseiden summana. Itsekeskeinen oman edun tavoittelu loistaa poissaololla, koska vastuuta omasta elämästä ei ole vielä ottanut kukaan. Maailma on vielä yksinkertaisempi paikka ja sen takia pienikin muutos saattaa järisyttää sen järjestyksen täysin uusiksi. Viattomuus ei ole hyve eikä pahe, vaan ainoastaan linssi jonka läpi maailmaa tarkastelee.
It Follows on kauhuelokuvana monimerkityksellinen. Paperilla kyse on "ihmismuodon" saaneesta sukupuolitaudista, joka täytyy siirtää seuraavalle tai muuten viikatemies vie hengen. Riippuu kuitenkin katsojasta kuinka laaja-alaiseksi haluaa tulkintansa levittää, mutta selkeitä teemoja tarinassa ovat ainakin seksuaalinen herääminen, seksuaalinen hyväksikäyttö ja aikuiseksi kasvaminen - mutta ei saman tulkinnan alla.
Jay Hight on suburbian kauneimpia tyttöjä, joka lähtiessään ulos ulkopaikkakuntalaisen pojan kanssa kokee shokin, jonka jälkeen ei ole enää paluuta varhaisempaan aikaan. Mikään ei ole enää niin yksinkertaista. Tapahtumilla on seuraukset, jotka koskettavat niin lähipiiriä kuin omaa psyykettäkin. Vaikka kuvaus kuulostaakin ennemminkin joltain ahdistavalta psykodraamalta, on David Robert Mitchell tehnyt ulkoisesti 70- ja 80-luvun vaihteen kauhuelokuvaa. Audiovisuaaliset vaikutteet ovat saatu niin John Carpenterilta kuin myös Brian De Palmalta (etenkin De Palman "kaikki on nyt hyvin kusetukset). Sisällön käsittelyn puolesta nousee mieleen myös Nicolas Roegin mestariteos Don't Look Now.
Carrie on selkeä vertailukohde, mutta It Follows on siltikin abstraktimpi elokuva. Se rakentaa tunnelmaa ja antaa vastuun katsojalle ymmärtää mistä kaikessa on kyse. David Robert Mitchellin elokuva ei myöskään sijoitu mihinkään tarkkaan aikakauteen. Kuvista löytyy niin vanhoja lankapuhelimia kuin myös simpukkakuorisia e-lukulaitteita (joita ei siis ainakaan vielä löydy markkinoilta). Sillä ei kuitenkaan ole väliä, koska elokuvan tarkoitus ei ole kuvata realisitista todellisuutta, vaan aiemmin mainitsemaani lapsien ja nuorten todellisuutta. Ja kuten totesin, se ei murene pikkuhiljaa, vaan salamana.
Teknisesti It Follows on myös kärkiluokkaa. Tarkoin valaistut yksityiskohdat yön sinisessä maisemassa synnyttävät nostalgisia fiiliksiä ja 80-luvun viboja hengittävä ääniraita luo illuusion pienestä kuplasta, jonka ulkopuolella vaanii vaara. David Robert Mitchell ei ole myöskään kiinnostunut pelästyttämään katsojaa liukuhihnamaisesti, vaan tarkoilla kameranliikkeillä ja tunnelmalla hän luo vaaran tunnetta koko elokuvan ajaksi. Loppukädessä It Follows on sitä mitä kauhun pitäisi nimenomaan edustaa. Se ottaa aiheekseen ihmisten aidon pelon ja luo sen ympärille kauhutarinan. Paras kauhu koskettaa ja kertoo meistä ihmisinä - It Follows tekee sitä.
****
Näin kerran elokuvan ja se oli sitten siinä... Siksi siis elokuvablogi
perjantai 12. kesäkuuta 2015
lauantai 6. kesäkuuta 2015
Vanha Suomi ei opi uusia temppuja: Louhimies ja Tuntematon sotilas
Tapani mukaan tänäkin perjantai-aamuna nautin kahvini kanssa antiikkisen paperihesarin. Kulttuurisivuilta tuli luettua, että satavuotisen itsenäisyyden kunniaksi Aku Louhimies ohjaa uuden version Tuntemattomasta sotilaasta. Selinin nimi kylläkin uupui uutisesta...
Näin ensiksi todettakoon:
Itsenäisyyttä arvostan valtavasti, Tuntematon sotilas on ansioitunut klassikko ja Aku Louhimieskin kehunsa ansainnut ohjaaja.
Yhdessä tämä cocktail on minulle silti liian härski. Nyt on lasissa kauan haudutettu, paperinohuen mutta osuvan suomalaisuuden tulkinnan pohjalta syljetty tuote, josta puuttuu vain Vesa-Matti Loiri nuotion ääreltä. Joulukuussa (oletettavasti) 2017 rikotaan ennätyksiä ja saamme lukea lukemattomien suomalaisten julkimoiden ylistävät ja sokeroidut kommentit tulevaisuuden suuresta suomalaisesta klassikosta.
Pahoittelut kyynisyydestäni. Tarkoitus ei ole heittää lokaa tekemättömän elokuvan päälle, vaan kyseenalaistaa suomalaisen elokuvateollisuudeen kunnianhimoton ote luoda yhtään mitään uutta. Enkä epäile Louhimiehen kykyä tehdä kansainvälisestikin merkittävää elokuvaa, mutta kun elokuvan nimi on Tuntematon sotilas, niin ohjaajan kädet ovat väistämättä sidotut. Paras Hollywoodin vastine olisi varmaankin It's a Wonderful Life.
Edvin laineen Tuntematon sotilas on osa kansanperinnettä ja suomalaista DNA:tamme. Se on liian suuri elefantti synnyttääkseen mitään uutta ja sen takia viiden miljoonan euron sijoittaminen uusintaversioon on puhdasta binsestä, ei muuta. Se on suurilla ammuksilla (taiteellisilla ja taloudellisilla) toteutettava riskitön sijoitus. Salit täyttyvät, mutta ainoastaan kotimaassa.
Silloin kun on historian (Suomen) suurimpia budjetteja, niin kannattaa aloittaa tyhjästä ja tähdätä taivaalle, sen sijaan että tyytyy entisen kunnostukseen. Useimmiten se viehätys löytyy nimenomaan vanhasta. Ei Louhimiehen Tuntemattomasta sotilaasta huonoa elokuvaa tule - eihän Mollberginkään versio sitä ollut, mutta maailmaan mahtuu ainoastaan yksi psyko ja Suomeen enintään yksi Tuntematon sotilas.
Näin ensiksi todettakoon:
Itsenäisyyttä arvostan valtavasti, Tuntematon sotilas on ansioitunut klassikko ja Aku Louhimieskin kehunsa ansainnut ohjaaja.
Yhdessä tämä cocktail on minulle silti liian härski. Nyt on lasissa kauan haudutettu, paperinohuen mutta osuvan suomalaisuuden tulkinnan pohjalta syljetty tuote, josta puuttuu vain Vesa-Matti Loiri nuotion ääreltä. Joulukuussa (oletettavasti) 2017 rikotaan ennätyksiä ja saamme lukea lukemattomien suomalaisten julkimoiden ylistävät ja sokeroidut kommentit tulevaisuuden suuresta suomalaisesta klassikosta.
Pahoittelut kyynisyydestäni. Tarkoitus ei ole heittää lokaa tekemättömän elokuvan päälle, vaan kyseenalaistaa suomalaisen elokuvateollisuudeen kunnianhimoton ote luoda yhtään mitään uutta. Enkä epäile Louhimiehen kykyä tehdä kansainvälisestikin merkittävää elokuvaa, mutta kun elokuvan nimi on Tuntematon sotilas, niin ohjaajan kädet ovat väistämättä sidotut. Paras Hollywoodin vastine olisi varmaankin It's a Wonderful Life.
Edvin laineen Tuntematon sotilas on osa kansanperinnettä ja suomalaista DNA:tamme. Se on liian suuri elefantti synnyttääkseen mitään uutta ja sen takia viiden miljoonan euron sijoittaminen uusintaversioon on puhdasta binsestä, ei muuta. Se on suurilla ammuksilla (taiteellisilla ja taloudellisilla) toteutettava riskitön sijoitus. Salit täyttyvät, mutta ainoastaan kotimaassa.
Silloin kun on historian (Suomen) suurimpia budjetteja, niin kannattaa aloittaa tyhjästä ja tähdätä taivaalle, sen sijaan että tyytyy entisen kunnostukseen. Useimmiten se viehätys löytyy nimenomaan vanhasta. Ei Louhimiehen Tuntemattomasta sotilaasta huonoa elokuvaa tule - eihän Mollberginkään versio sitä ollut, mutta maailmaan mahtuu ainoastaan yksi psyko ja Suomeen enintään yksi Tuntematon sotilas.
torstai 21. toukokuuta 2015
Onko Game of Thronesissa raiskattu yhden kerran liikaa?
Oletteko kuulleet väitteen "televisio on haastanut elokuvan"? Varmasti olette, sillä sitä keskustelua käytiin taas viimeksi huhtikuun alussa, kun kaikkien ruuduille saapui Game of Thronesin viides tuotantokausi. R.R. Martinin fantasiakirjoihin perustuva ja HBO:n tuottama eepos on tuotantokausi tuotantokauden jälkeen rikkonut ennätyksiä niin kaapelissa kuin piraattikopionakin. Sarjasta on tullut pakkokatsottavaa kaikille, jotka haluavat olla edes jotenkin perillä populaarikulttuurista. Ajankohtainen musiikki on jo pirstaloitunut oman alalajinsa kanaviin, mutta televisiota on onneksi vielä helppo seurata kunhan omistaa HBO Go:n / Nordicin, eikö totta?
Television suhteen pätee muutama universaali totuus. Uusin niistä on, että ilman Game of Thronesia ei ole tarvetta televisiolle tai vastaavalle kanava-applikaatiolle. "En katso televisiota, katson Game of Thronesia (ennen tunnettu HBO:na)". Game of Thronesin seuraaminen ei ole televisiota, vaan hyvinvointivaltion Maslow'n tarvehierarkian täyttämistä. Joka viikko puhelimemme, tablettimme ja koneemme täyttyvät uusimpaan jaksoon perustuvista memeistä ja FB feedimme pursuaa tykkäämiemme "uutisjulkaisuiden" uusimman GoT jakson analyyseistä. Osataksemme lukea sosiaalista media tai virtuaalista puskaradiota, on meidän tiedettävä mitä on tapahtunut GoT:ssä.
Game of Thrones on televisiosarjaksi puettu klikkaushuorailu, mutta siitä myöhemmin.
Oletteko kuulleet väitteen "nykynuoriso on täysin turmeltunutta"? Olen kuullut sen niin nykyisen kuin omankin ikäpolven kohdalla. Lisäksi olen nähnyt sen kirjoitettuna niin 1800-luvun kuin myös antiikin kreikan teksteissä. Suhtaudun TV:n orkestroimaan elokuvan kuolemaan samalla mentaliteetilla kuin nykynuorison turmeltuneisuuteen. Se on viiden sekunnin tulkinta, nopea esteettinen vilkaisu todellisuudesta. Siinä keskitytään ainoastaan omaan, juuri sen hetkiseen todellisuuteen. Elokuvan on pitänyt kuolla myös Lostin, Sopranosin, Frendien ja Miami Vicen aikana. Uskoakseni television piti myös murhata elokuvat 50-luvulla, kun se yleistyi amerikkalaisissa olohuoneissa. Makuhuoneeseen päästyään se saattoi tappaa seksin, mutta ei elokuvaa.
Televisio ja elokuva ovat todellisuudessa edelleen kaksi eri asiaa. Jos television olisi pitänyt hävittää elokuvat, niin musiikkivideoiden olisi pitänyt tehdä sama TV-sarjoille. Televisiosarjojen kuluttaminen on itsessään muuttunut DVD-aikakauden myötä (ns. binge-watching) ja se on tehnyt sarjoista jaksokeskeisyyden sijaan tuotantokausikeskeisiä. Silti ihmisillä on rajallinen määrä aikaa ja sen takia episodimaisia rikossarjoja ja sit-comeja tullaan jatkossakin tekemään. Kenelläkään ei ole aikaa, eikä kestävyyttä katsoa kaikkia vähänkään hehkutettuja tuotantokausia, puhumattakaan siitä kliseekäsikirjasta, josta monet ns. laatusarjat ovat nykyään koottu.
Elokuvien ja televisiosarjojen tulevaisuuden sanelee teknologisen kehityksen tuomat uudet kulutustottumukset. Toisiaan ne eivät kannibalisoi. Niitä kuitenkin uhkaa kaikki muu "viihde", joka näytöistä nykyään löytyy - hieman samaan tapaan kuin peliteollisuus 90-luvulla, mutta sekin vaati aktivoitumista käyttäjältä. Kaikista vaarallisinta uusissa näytöissä on niiden kyky ylläpitää kohdehenkilön passiivista olotilaa. Ihmiset tulevat käymään elokuvissa ja katsomaan sarjoja tulevaisuudessakin, mutta jos osan vapaa-ajasta syö epäjohdonmukainen ja passiivinen näytön räpläily, syö se myös välttämättömästi elokuviin ja sarjoihin käytettyä aikaa. Jos taas tuotteen kulutus tippuu edes 15%, on sillä suuret vaikutukset alalle.
Rajojen rikkominen kuuluu taiteeseen ja viihteeseen. Rajojen rikkominen on myös halvinta markkinointia. Sen takia elokuvista on tullut vuosien saatossa väkivaltaisempia ja televisioon on päässyt entistä enemmän alastomuutta. Jokaisen Bonnie & Clyden rinnalle on syntynyt myöhemmin Sinkkuelämää. Silti on olemassa tiettyjä väkivallan ja seksin rajoja, jotka ylittävät keskivertokuluttajan sietokyvyn. Gaspar Noe ei tehnyt kassamagneettia Irreversiblellä eikä varmasti tule tekemään uudella Lovellakaan. Silti Game of Thrones on hämmästyttävällä tavalla tehnyt väkivallasta koko kansan viihdettä.
The Sopranos oli lopulta hidastempoinen ja psykologisesti tarkkanäköinen aikuistendraama. Sen sijaan Game of Thronesin fantasiateema houkuttelee kaiken ikäisiä ja se ilmestyy aikakaudella, jolla nukkumaanmenoaika ei merkitse mitään. GoT:n edellisellä tuotantokaudella oli kaksinkamppailu, joka päätyi siihen, että toinen puristaa peukalonsa niin syvälle toisen silmiin, että ne räjähtävät. Se on graafisin kohtaus, jota olen koskaan nähnyt TV:ssä. Siitä tuli yksi klassikkoshokki lisää sarjan vyönsolkeen.
Sen sijaan GoT:n viimeisimmän jakson loppu on ollut liikaa osalle amerikkalaisesta katsojakunnasta. Siinä, lähes koko sarjan äärimmäistä julmuutta kokenut Sansa Stark raiskataan. Kohtaus on erittäin epämiellyttävä. Kohu sen sijaan on kummallinen useasta syystä. Ensinnäkin GoT:ssa on tietenkin näytetty jo lukemattomia kertoja aiemminkin julmuuksia. Päitä on katkottu, silmiä puhkaistu, on suoritettu kastraatioita ja lisäksi on myös esitetty ennestäänkin päähenkilöiden raiskauksia. Ensimmäisessä tuotantokaudessa myöhempien tuotantokausien myötä merkittäväksi henkilöksi kasvava Daenerys myydään suurelle sotapäällikölle Drogolle, joka myöhemmin raiskaa hänet. Ottaen huomioon kuinka henkilöistä tulee myöhemmin rakastavaiset, on tämä äärimmäisen paljon häiritsevämpi juonenkäänne moraalisesta näkökulmasta.
Game of Thrones on jo viiden tuotantokauden ajan luottanut siihen, että se heittää katsojan eteen tasaisin väliajoin väkivaltaisen kuoleman tai muuta vastaavaa törkyä. Sen takia on koomista, että vasta nyt Amerikassa on noustu twitter-barrikadeille sarjan uusinta käännettä vastaan. Game of Thrones elää juonenkäänteistänsä ja ilman niitä se olisi piinaavan pitkäveteistä linnakeskustelua. Sen tavoitteena on kahden kolmen viikoin välein heiluttaa kunnolla pakkaa ja synnyttää viidentoista minuutin tähtihetki jakson käänteelle. Se on tämän hetken sosiaalisesti seuratuin ja jaetuin sarja, mutta sen sisältö on lähempänä keltaista lehteä kuin kirjaa.
Sen takia minua usein häritsee GoT:n vertaaminen HBO:n aiempiin mestariteoksiin The Sopranos ja The Wire. GoT:n yksittäiset jaksot eivät seiso omilla jaloillaan, vaan ne kuuluvat suurempaan, varsin pöhöttyneeseen kokonaisuuteen. Sopranosin, Wiren ja Mad Menin tuotantokausista nousee esiin aina muutama ylitse muiden jakso, GoT:sta nousee muutama ylitse muiden kohtaus. Suurin ero on siis, että GoT ei tee suurta henkilödraamaa, vaan se tasaisin väliajoin stimuloi katsojan tuntemaan väkivallan kautta joko kauhua tai tyytyväisyyttä. Ei katsojia kiinnosta koko tunnin tapahtumat, vaan ne lyhyet aggressiot, jotka maalaavat näytöt keskiajan brutaaliudella.
Game of Thronesin kutsuminen elokuvaakin suuremmaksi TV:ksi on karmaiseva yksinkertaistaminen. Elokuvan lailla se pyrkii rikkomaan rajoja, mutta se liima ns. money-shottien ympärillä ei perustele kokonaisuutta. Esimerkiksi Nicholas Winding Refnin elokuvat ovat täynnä vahvaa väkivaltaista purkausta, joka pursuaa tasaisesti katsojan silmille. Ne kuvaavat ohjaajansa mielenmaisemaa, jota välillä täytyy helpottaa aggressioiden kautta. Sen sijaan Game of Thrones käyttää väkivaltaa pelkästään viihteen ja markkinoinnin puolesta. Sen käsikirjoitus sisältää tarkoin harkittuja lööppejä ja klikkejä, joilla viihdytetään yleisöä. Se on 2010-luvun gladiaattoriviihdettä, jossa katsojat vaativat verta, kostoa ja tyydytystä.
Game of Thrones on nykyaikaisen television tuotteena hävyttömän onnistunut. Se on ainoa käsikirjoitettu sarja, joka onnistuu luomaan live-lähetyksen odotuksen ja jännityksen tunteen. Sen arvioiminen jonain muuna kuin aikakautensa populaarikulttuurin tuotteena on silti puhdasta paisuttelua. Kiinnostavaa nähdä luopuvatko amerikkalaiset loukkaantuneet katsojat sunnuntai-illan viihteestänsä vai rikkoiko Game of Thrones jälleen yhden rajan onnistuneesti? Siihen kertovat vastauksen ensi viikolla ne perinteiset verkkojulkaisut.
Television suhteen pätee muutama universaali totuus. Uusin niistä on, että ilman Game of Thronesia ei ole tarvetta televisiolle tai vastaavalle kanava-applikaatiolle. "En katso televisiota, katson Game of Thronesia (ennen tunnettu HBO:na)". Game of Thronesin seuraaminen ei ole televisiota, vaan hyvinvointivaltion Maslow'n tarvehierarkian täyttämistä. Joka viikko puhelimemme, tablettimme ja koneemme täyttyvät uusimpaan jaksoon perustuvista memeistä ja FB feedimme pursuaa tykkäämiemme "uutisjulkaisuiden" uusimman GoT jakson analyyseistä. Osataksemme lukea sosiaalista media tai virtuaalista puskaradiota, on meidän tiedettävä mitä on tapahtunut GoT:ssä.
Game of Thrones on televisiosarjaksi puettu klikkaushuorailu, mutta siitä myöhemmin.
Oletteko kuulleet väitteen "nykynuoriso on täysin turmeltunutta"? Olen kuullut sen niin nykyisen kuin omankin ikäpolven kohdalla. Lisäksi olen nähnyt sen kirjoitettuna niin 1800-luvun kuin myös antiikin kreikan teksteissä. Suhtaudun TV:n orkestroimaan elokuvan kuolemaan samalla mentaliteetilla kuin nykynuorison turmeltuneisuuteen. Se on viiden sekunnin tulkinta, nopea esteettinen vilkaisu todellisuudesta. Siinä keskitytään ainoastaan omaan, juuri sen hetkiseen todellisuuteen. Elokuvan on pitänyt kuolla myös Lostin, Sopranosin, Frendien ja Miami Vicen aikana. Uskoakseni television piti myös murhata elokuvat 50-luvulla, kun se yleistyi amerikkalaisissa olohuoneissa. Makuhuoneeseen päästyään se saattoi tappaa seksin, mutta ei elokuvaa.
Televisio ja elokuva ovat todellisuudessa edelleen kaksi eri asiaa. Jos television olisi pitänyt hävittää elokuvat, niin musiikkivideoiden olisi pitänyt tehdä sama TV-sarjoille. Televisiosarjojen kuluttaminen on itsessään muuttunut DVD-aikakauden myötä (ns. binge-watching) ja se on tehnyt sarjoista jaksokeskeisyyden sijaan tuotantokausikeskeisiä. Silti ihmisillä on rajallinen määrä aikaa ja sen takia episodimaisia rikossarjoja ja sit-comeja tullaan jatkossakin tekemään. Kenelläkään ei ole aikaa, eikä kestävyyttä katsoa kaikkia vähänkään hehkutettuja tuotantokausia, puhumattakaan siitä kliseekäsikirjasta, josta monet ns. laatusarjat ovat nykyään koottu.
Elokuvien ja televisiosarjojen tulevaisuuden sanelee teknologisen kehityksen tuomat uudet kulutustottumukset. Toisiaan ne eivät kannibalisoi. Niitä kuitenkin uhkaa kaikki muu "viihde", joka näytöistä nykyään löytyy - hieman samaan tapaan kuin peliteollisuus 90-luvulla, mutta sekin vaati aktivoitumista käyttäjältä. Kaikista vaarallisinta uusissa näytöissä on niiden kyky ylläpitää kohdehenkilön passiivista olotilaa. Ihmiset tulevat käymään elokuvissa ja katsomaan sarjoja tulevaisuudessakin, mutta jos osan vapaa-ajasta syö epäjohdonmukainen ja passiivinen näytön räpläily, syö se myös välttämättömästi elokuviin ja sarjoihin käytettyä aikaa. Jos taas tuotteen kulutus tippuu edes 15%, on sillä suuret vaikutukset alalle.
Rajojen rikkominen kuuluu taiteeseen ja viihteeseen. Rajojen rikkominen on myös halvinta markkinointia. Sen takia elokuvista on tullut vuosien saatossa väkivaltaisempia ja televisioon on päässyt entistä enemmän alastomuutta. Jokaisen Bonnie & Clyden rinnalle on syntynyt myöhemmin Sinkkuelämää. Silti on olemassa tiettyjä väkivallan ja seksin rajoja, jotka ylittävät keskivertokuluttajan sietokyvyn. Gaspar Noe ei tehnyt kassamagneettia Irreversiblellä eikä varmasti tule tekemään uudella Lovellakaan. Silti Game of Thrones on hämmästyttävällä tavalla tehnyt väkivallasta koko kansan viihdettä.
The Sopranos oli lopulta hidastempoinen ja psykologisesti tarkkanäköinen aikuistendraama. Sen sijaan Game of Thronesin fantasiateema houkuttelee kaiken ikäisiä ja se ilmestyy aikakaudella, jolla nukkumaanmenoaika ei merkitse mitään. GoT:n edellisellä tuotantokaudella oli kaksinkamppailu, joka päätyi siihen, että toinen puristaa peukalonsa niin syvälle toisen silmiin, että ne räjähtävät. Se on graafisin kohtaus, jota olen koskaan nähnyt TV:ssä. Siitä tuli yksi klassikkoshokki lisää sarjan vyönsolkeen.
Sen sijaan GoT:n viimeisimmän jakson loppu on ollut liikaa osalle amerikkalaisesta katsojakunnasta. Siinä, lähes koko sarjan äärimmäistä julmuutta kokenut Sansa Stark raiskataan. Kohtaus on erittäin epämiellyttävä. Kohu sen sijaan on kummallinen useasta syystä. Ensinnäkin GoT:ssa on tietenkin näytetty jo lukemattomia kertoja aiemminkin julmuuksia. Päitä on katkottu, silmiä puhkaistu, on suoritettu kastraatioita ja lisäksi on myös esitetty ennestäänkin päähenkilöiden raiskauksia. Ensimmäisessä tuotantokaudessa myöhempien tuotantokausien myötä merkittäväksi henkilöksi kasvava Daenerys myydään suurelle sotapäällikölle Drogolle, joka myöhemmin raiskaa hänet. Ottaen huomioon kuinka henkilöistä tulee myöhemmin rakastavaiset, on tämä äärimmäisen paljon häiritsevämpi juonenkäänne moraalisesta näkökulmasta.
Game of Thrones on jo viiden tuotantokauden ajan luottanut siihen, että se heittää katsojan eteen tasaisin väliajoin väkivaltaisen kuoleman tai muuta vastaavaa törkyä. Sen takia on koomista, että vasta nyt Amerikassa on noustu twitter-barrikadeille sarjan uusinta käännettä vastaan. Game of Thrones elää juonenkäänteistänsä ja ilman niitä se olisi piinaavan pitkäveteistä linnakeskustelua. Sen tavoitteena on kahden kolmen viikoin välein heiluttaa kunnolla pakkaa ja synnyttää viidentoista minuutin tähtihetki jakson käänteelle. Se on tämän hetken sosiaalisesti seuratuin ja jaetuin sarja, mutta sen sisältö on lähempänä keltaista lehteä kuin kirjaa.
Sen takia minua usein häritsee GoT:n vertaaminen HBO:n aiempiin mestariteoksiin The Sopranos ja The Wire. GoT:n yksittäiset jaksot eivät seiso omilla jaloillaan, vaan ne kuuluvat suurempaan, varsin pöhöttyneeseen kokonaisuuteen. Sopranosin, Wiren ja Mad Menin tuotantokausista nousee esiin aina muutama ylitse muiden jakso, GoT:sta nousee muutama ylitse muiden kohtaus. Suurin ero on siis, että GoT ei tee suurta henkilödraamaa, vaan se tasaisin väliajoin stimuloi katsojan tuntemaan väkivallan kautta joko kauhua tai tyytyväisyyttä. Ei katsojia kiinnosta koko tunnin tapahtumat, vaan ne lyhyet aggressiot, jotka maalaavat näytöt keskiajan brutaaliudella.
Game of Thronesin kutsuminen elokuvaakin suuremmaksi TV:ksi on karmaiseva yksinkertaistaminen. Elokuvan lailla se pyrkii rikkomaan rajoja, mutta se liima ns. money-shottien ympärillä ei perustele kokonaisuutta. Esimerkiksi Nicholas Winding Refnin elokuvat ovat täynnä vahvaa väkivaltaista purkausta, joka pursuaa tasaisesti katsojan silmille. Ne kuvaavat ohjaajansa mielenmaisemaa, jota välillä täytyy helpottaa aggressioiden kautta. Sen sijaan Game of Thrones käyttää väkivaltaa pelkästään viihteen ja markkinoinnin puolesta. Sen käsikirjoitus sisältää tarkoin harkittuja lööppejä ja klikkejä, joilla viihdytetään yleisöä. Se on 2010-luvun gladiaattoriviihdettä, jossa katsojat vaativat verta, kostoa ja tyydytystä.
Game of Thrones on nykyaikaisen television tuotteena hävyttömän onnistunut. Se on ainoa käsikirjoitettu sarja, joka onnistuu luomaan live-lähetyksen odotuksen ja jännityksen tunteen. Sen arvioiminen jonain muuna kuin aikakautensa populaarikulttuurin tuotteena on silti puhdasta paisuttelua. Kiinnostavaa nähdä luopuvatko amerikkalaiset loukkaantuneet katsojat sunnuntai-illan viihteestänsä vai rikkoiko Game of Thrones jälleen yhden rajan onnistuneesti? Siihen kertovat vastauksen ensi viikolla ne perinteiset verkkojulkaisut.
maanantai 18. toukokuuta 2015
Mad Max: Fury Road - Suuri hulluus
Lähtökohdiltaa Mad Max 4 oli absurdi idea. Sen ei olisi pitänyt tapahtua. On vaikeata ymmärtää ketkä olivat valmiita sijoittamaan yli 150 miljoonaa dollaria aikuisille suunnattuun väkivaltaiseen toimintaelokuvaan, joka perustuu yli 30 vuotta vanhaan trilogiaan. Lisäksi elokuvan ohjaksista piti tiukasti kiinni alkuperäisten elokuvien luoja George Miller, joka vakuuttavasta CV:stään huolimatta (ainakin ensimmäisten Mad Maxien osalta), on viimeiset 15 vuotta keskittynyt sympaattisiin lasten eläinelokuvasarjoihin Babe ja Happy Feet. Epäilijöiden pelot olivat helppo allekirjoittaa...
Mutta toisin kävi. Trailerista lähtien Miller on näyttänyt maailmalle, että vanhalla miehellä löytyy edelleen cojonekset. Mad Max on täysin tinkimätön, täysverinen toimintaelokuva, joka on tehty koherenttina kokonaisuutena, sen sijaan että kumarretaan jokaiselle segmentille kymmenen minuutin välein. Marvelin TV-sarjamaiset tekeleet ovat valovuosien päässä siitä ammattitaidosta ja kunnianhimosta minkä George Miller nimenomaan maalaa valkokankaalle.
Mad Max on alusta loppuun puhdasta adrenaliinia ja hulluutta, joka jyrää katsojan päälle kuin raivotautinen rekkakuski. Kolmannen osan perheystävällinen, Star Warsien maailmaa mukaillut seikkailu-universumi on romahtanut ja jäljelle on jäänyt kalmanhajuinen helvetin eteinen. Max (Tom Hardy) löytää itsensä elävänä veripussina yhteiskunnasta, jossa palvotaan kuolemaa ja moottoreita. Kansaa tyrannisoidaan rajoittamalla veden saantia ja lisääntymiskykyiset naiset ovat polttoaineen ja luotien ohella merkittävintä omaisuutta. Kun kuolemankultin hierarkiassa korkealle noussut taistelija Furiosa (Charlize Theron) päättää pelastaa hirmuhallitsija Immortan Joen naiskarjaksi joutuneet nuoret naiset, alkaa takaa-ajo, joka peittää aavikon veren ja tulen alle.
Juoni on hyvin yksinkertainen ja dialogi minimissään, mutta henkilöhahmot ovat vahvoja ja toiminta samaan aikaan intensiivistä, sekä eeppistä. George Miller on sekä toimintaohjaaja että taiteilija, joka maalaa kangastaan vahvoilla keltaisen ja sinisen väriskaaloilla. Tuskin tulemme näkemään tänä vuonna visuaalisesti ja leikkaukseltaan yhtä vahvaa elokuvaa.
Tom Hardy tulee Maxin myötä kasvamaan elokuvatähtenä, vaikka onkin käytännössä sivuroolissa. Hardyn perusolemus henkii tukahdutettua raivoa ja se sopiikin hyvin nimikkohahmoon. Charlize Theron on kuitenkin todellisessa pääosassa Furiosana, joka tuo elokuvaan kaivattua sydäntä ja syvyyttä. Kyseessähän on lopulta tarina hyväksikäytettyjen naisten pelastuksesta fyysisessä ja metafyysisessä mielessä. Paljon ollaan jo kirjoitettu naisten esiintulosta toimintasankareina (Scarlett Johansson, Jennifer Lawrence, Shailene Woodley), mutta nyt ollaan lähimpänä sitä tietä minkä Sigourney Weaver avasi Alienien Ripleynä.
Pieni ikuisuus on jo vierähtänyt edellisestä erinomaisesta takaa-ajosta, tuosta "shootoutien" ohella toimintaelokuvien perushelmestä. 2000-luvun alussa muuten huono Matrix:Reloaded ja ehta guilty pleasure Bad Boys 2 ovat tarjonneet vauhtia ja vimmaa, joka on jäänyt mieleen. Mad Max on yhtä takaa-ajoa koko elokuva, ja se on toteutettu rautaisella, traditioita sopivasti kunnioittavalla otteella. Erikoisefektit ovat pidetty minimissään ja ollaan kaukana Transformersien kaltaisista tietokonepeleistä.
George Miller muistuttaa yleisöä, että ehdan toimintaelokuvan tekeminen on edelleen mahdollista. Aiemmat Mad Maxit ovat saaneet inspiraationsa Carpenterista ja Star Warseista. Mad Max: Fury Road on taas aivan oma hirviönsä, jolla ei ole läheskään yhtä selkeitä esikuvia. Lähimpänä ollaan ehkä Clouzot'n rekkaklassikkoa Pelon palkka (1953) ja Ilmestyskirja Nytin helikopterikohtausta. George Miller on tehnyt toimintaoopperan, enkä viittaa nyt klassisessa mielessä laajaan hahmogalleriaan ja eeppiseen juoneen, vaan mahtipontiseen tunnelmaan.
Olen hyvin tyytyväinen, että tälle 15 vuotta lastenelokuvien parissa työskennelleelle australialaiselle annettiin 150 miljoonaa dollaria ja vapaat kädet. Hyvin tyytyväinen.
****1/2
Mutta toisin kävi. Trailerista lähtien Miller on näyttänyt maailmalle, että vanhalla miehellä löytyy edelleen cojonekset. Mad Max on täysin tinkimätön, täysverinen toimintaelokuva, joka on tehty koherenttina kokonaisuutena, sen sijaan että kumarretaan jokaiselle segmentille kymmenen minuutin välein. Marvelin TV-sarjamaiset tekeleet ovat valovuosien päässä siitä ammattitaidosta ja kunnianhimosta minkä George Miller nimenomaan maalaa valkokankaalle.
Mad Max on alusta loppuun puhdasta adrenaliinia ja hulluutta, joka jyrää katsojan päälle kuin raivotautinen rekkakuski. Kolmannen osan perheystävällinen, Star Warsien maailmaa mukaillut seikkailu-universumi on romahtanut ja jäljelle on jäänyt kalmanhajuinen helvetin eteinen. Max (Tom Hardy) löytää itsensä elävänä veripussina yhteiskunnasta, jossa palvotaan kuolemaa ja moottoreita. Kansaa tyrannisoidaan rajoittamalla veden saantia ja lisääntymiskykyiset naiset ovat polttoaineen ja luotien ohella merkittävintä omaisuutta. Kun kuolemankultin hierarkiassa korkealle noussut taistelija Furiosa (Charlize Theron) päättää pelastaa hirmuhallitsija Immortan Joen naiskarjaksi joutuneet nuoret naiset, alkaa takaa-ajo, joka peittää aavikon veren ja tulen alle.
Juoni on hyvin yksinkertainen ja dialogi minimissään, mutta henkilöhahmot ovat vahvoja ja toiminta samaan aikaan intensiivistä, sekä eeppistä. George Miller on sekä toimintaohjaaja että taiteilija, joka maalaa kangastaan vahvoilla keltaisen ja sinisen väriskaaloilla. Tuskin tulemme näkemään tänä vuonna visuaalisesti ja leikkaukseltaan yhtä vahvaa elokuvaa.
Tom Hardy tulee Maxin myötä kasvamaan elokuvatähtenä, vaikka onkin käytännössä sivuroolissa. Hardyn perusolemus henkii tukahdutettua raivoa ja se sopiikin hyvin nimikkohahmoon. Charlize Theron on kuitenkin todellisessa pääosassa Furiosana, joka tuo elokuvaan kaivattua sydäntä ja syvyyttä. Kyseessähän on lopulta tarina hyväksikäytettyjen naisten pelastuksesta fyysisessä ja metafyysisessä mielessä. Paljon ollaan jo kirjoitettu naisten esiintulosta toimintasankareina (Scarlett Johansson, Jennifer Lawrence, Shailene Woodley), mutta nyt ollaan lähimpänä sitä tietä minkä Sigourney Weaver avasi Alienien Ripleynä.
Pieni ikuisuus on jo vierähtänyt edellisestä erinomaisesta takaa-ajosta, tuosta "shootoutien" ohella toimintaelokuvien perushelmestä. 2000-luvun alussa muuten huono Matrix:Reloaded ja ehta guilty pleasure Bad Boys 2 ovat tarjonneet vauhtia ja vimmaa, joka on jäänyt mieleen. Mad Max on yhtä takaa-ajoa koko elokuva, ja se on toteutettu rautaisella, traditioita sopivasti kunnioittavalla otteella. Erikoisefektit ovat pidetty minimissään ja ollaan kaukana Transformersien kaltaisista tietokonepeleistä.
George Miller muistuttaa yleisöä, että ehdan toimintaelokuvan tekeminen on edelleen mahdollista. Aiemmat Mad Maxit ovat saaneet inspiraationsa Carpenterista ja Star Warseista. Mad Max: Fury Road on taas aivan oma hirviönsä, jolla ei ole läheskään yhtä selkeitä esikuvia. Lähimpänä ollaan ehkä Clouzot'n rekkaklassikkoa Pelon palkka (1953) ja Ilmestyskirja Nytin helikopterikohtausta. George Miller on tehnyt toimintaoopperan, enkä viittaa nyt klassisessa mielessä laajaan hahmogalleriaan ja eeppiseen juoneen, vaan mahtipontiseen tunnelmaan.
Olen hyvin tyytyväinen, että tälle 15 vuotta lastenelokuvien parissa työskennelleelle australialaiselle annettiin 150 miljoonaa dollaria ja vapaat kädet. Hyvin tyytyväinen.
****1/2
perjantai 27. maaliskuuta 2015
Season Film Festival 15: Leviathan
Venäläistä elokuvaa ei kovin usein nähdä suomalaisilla kankailla. Se on sääli, sillä sen lisäksi että ohjaajarintamalta löytyy useita maailmanluokan nimiä, niin venäläisen elokuvan huumorin on helppo nähdä uppoavan myös läntisiin naapureihin. Molemmat kansat jakavat viinanjuonnin lisäksi myös jonkinlaisen deterministisen maailmankuvan oman yksilön roolista tässä karussa maailmassa. Suomalaisessa ja venäläisessä mentaliteetissa pieni ihminen pysyy pienenä ihmisenä, eikä sille mitään muuta voi kuin hyväksyä totuus.
Arthouse-maailmasta tutun Andrey Zyagintsevin Leviathan on pienen kertomuksensa kautta eeppinen kuvaus yksilöstä, yhteiskunnasta ja uskonnosta. Se on samaan aikaan satiiri ja tragedia nykyvenäjästä, jossa ihminen on menettänyt luottamuksensa niin yhteiskuntaan kuin uskontoonkin. Korruptoituneet poliitikot toimivat mielensä mukaan ja pelastuksensa he keräävät lahjoittamalla kirkolle. Venäjän ylimystön palatsit rakennetaan työväestöltä riistetyille maille. Mekaanikko Kolya ei voi muuta kuin hyväksy olemassa olevan järjestyksen ja antautua sille, vaikka siinä menisikin itserakentama talo ja perhe. Armottomassa yhteiskunnassa Kolya edustaa vanhan testamentin Jobia, mutta ei varmastikaan ainoata sellaista.
Nimensä Zyagintsevin elokuva on saanut Thomas Hobbesin yli 350 vuotta vanhasta teoksesta, jossa pohditaan toimivan yhteiskunnan rakenteita. Hobbesin mukaan ihmiset eivät yksin pysty luomaan toimivaa yhteiskuntaa inhimillisten tunteiden, tarpeiden ja intohimojensa takia, vaan vaaditaan jotain suurempaa ja perusteellisempaa voimaa, valtiota. Myös Zyagintsevinkin elokuvassa ihmiset eivät pysty hallitsemaan ihmissuhteitansa satuttamatta toisiaan. Jokainen pyrkii hakemaan itselleen hyötyä välittämättä muista, samalla luoden maailmaan kaaosta. Tätä kaaosta pitäisi suuramman voiman hallita, mutta rannalla tönöttävistä luista päätelleen suuri Leviathan on jo kuollut.
Leviathan on venäläiselle elokuvalle tyypilliseen tapaan komeasti ohjattu ja kuvattu. Pohjoisen rannikkokaupungin raa'at rakennukset ja rauniot kuvataan kauniisti. Kamera liikkuu viipyilevästi, mutta määrätietoisesti. Vakavasta aiheestaan huolimatta elokuva toimii kuitenkin ensimmäiset puolitoista tuntia ennemminkin komediana, jossa vodkan läträämisellä on suuri merkitys. Leviathanissa saa nauraa ja paljon, vaikka suuret yleisöt sen tulevatkin kiertämään kaukaa. Harmi. Zyagintsev jättää paljon myös näyttämättä ja kertomatta. Katsoja saa lopulta itse muodostaa kuvan tapahtumista ja kokonaisuudesta. Sanomattakin selvää on, että elämä on tragikoomista.
Venäjällä ei Leviathanista ole pidetty. Andrey Zyagintsev saa hakea rahoituksensa tulevaisuudessa muualta. Jokainen tehköön omat johtopäätökset elokuvasta ja sen julkisesta paheksunnasta. Kannattaa kuitenkin mennä katsomaan venäläistä elokuvaa suurelta kankaalta, kun se nyt kerrankin on mahdollista.
****
Arthouse-maailmasta tutun Andrey Zyagintsevin Leviathan on pienen kertomuksensa kautta eeppinen kuvaus yksilöstä, yhteiskunnasta ja uskonnosta. Se on samaan aikaan satiiri ja tragedia nykyvenäjästä, jossa ihminen on menettänyt luottamuksensa niin yhteiskuntaan kuin uskontoonkin. Korruptoituneet poliitikot toimivat mielensä mukaan ja pelastuksensa he keräävät lahjoittamalla kirkolle. Venäjän ylimystön palatsit rakennetaan työväestöltä riistetyille maille. Mekaanikko Kolya ei voi muuta kuin hyväksy olemassa olevan järjestyksen ja antautua sille, vaikka siinä menisikin itserakentama talo ja perhe. Armottomassa yhteiskunnassa Kolya edustaa vanhan testamentin Jobia, mutta ei varmastikaan ainoata sellaista.
Nimensä Zyagintsevin elokuva on saanut Thomas Hobbesin yli 350 vuotta vanhasta teoksesta, jossa pohditaan toimivan yhteiskunnan rakenteita. Hobbesin mukaan ihmiset eivät yksin pysty luomaan toimivaa yhteiskuntaa inhimillisten tunteiden, tarpeiden ja intohimojensa takia, vaan vaaditaan jotain suurempaa ja perusteellisempaa voimaa, valtiota. Myös Zyagintsevinkin elokuvassa ihmiset eivät pysty hallitsemaan ihmissuhteitansa satuttamatta toisiaan. Jokainen pyrkii hakemaan itselleen hyötyä välittämättä muista, samalla luoden maailmaan kaaosta. Tätä kaaosta pitäisi suuramman voiman hallita, mutta rannalla tönöttävistä luista päätelleen suuri Leviathan on jo kuollut.
Leviathan on venäläiselle elokuvalle tyypilliseen tapaan komeasti ohjattu ja kuvattu. Pohjoisen rannikkokaupungin raa'at rakennukset ja rauniot kuvataan kauniisti. Kamera liikkuu viipyilevästi, mutta määrätietoisesti. Vakavasta aiheestaan huolimatta elokuva toimii kuitenkin ensimmäiset puolitoista tuntia ennemminkin komediana, jossa vodkan läträämisellä on suuri merkitys. Leviathanissa saa nauraa ja paljon, vaikka suuret yleisöt sen tulevatkin kiertämään kaukaa. Harmi. Zyagintsev jättää paljon myös näyttämättä ja kertomatta. Katsoja saa lopulta itse muodostaa kuvan tapahtumista ja kokonaisuudesta. Sanomattakin selvää on, että elämä on tragikoomista.
Venäjällä ei Leviathanista ole pidetty. Andrey Zyagintsev saa hakea rahoituksensa tulevaisuudessa muualta. Jokainen tehköön omat johtopäätökset elokuvasta ja sen julkisesta paheksunnasta. Kannattaa kuitenkin mennä katsomaan venäläistä elokuvaa suurelta kankaalta, kun se nyt kerrankin on mahdollista.
****
keskiviikko 4. maaliskuuta 2015
American Sniper - Amerikkalaisen sotilaan myytti
Oli lyhyt hetki tammikuussa, jolloin American Sniper oli enemmän kuin elokuva. American Sniper oli elokuva, joka rikkoi palkintoelokuvien ja kassamagneettien rajat. American Sniper oli elokuva, joka anasti ehdokkuudet Selman nenän edestä tai toimi ainakin syntipukkina. American Sniper oli elokuva, joka herätti äänekästä puolustusta ja sitäkin äänekkäämpää vastustusta lehtien palstoilla ja kahvipöydissä. Oscar-illan jälkeen elokuva kuitenkin palasi kotiin pelkän ääni-oscarin kanssa ja on painunut vähin äänin unholaan. Paikan viihdeteollisuuden parrasvaloista nappasi ensiksi 50 Shades of Gray ja sen jälkeen sinimustan mekon valokuva. Ihmisen muistijäljet ovat lyhyet.
Sen takia, kun American Sniper nyt 6.3.2015 saapuu suomalaisille elokuvakankaille, saapuu se nimenomaan vain elokuvana, riisuttuna kaikesta kullasta ja rihkamasta jonka se matkan varrella on kerännyt. American Sniper on ulkopuolelta tarkasteltuna klassinen amerikkalainen elokuva. Se tasapainoilee sotaelokuvan ja henkilödraaman välillä tasaisesti, luoden mielikuvan toimintaelokuvaa merkittävämmästä elokuvasta. Se minkä Clint Eastwood häviää kuvan rajauksessa ja kameran liikkeissä, voittaa hän älykkäässä leikkauksessa, josta esimerkkinä etenkin elokuvan viipyilevä vaarantäyteinen loppu. Elokuvana American Sniper on hyvin tehty. Se on sitten eri asia miten hyvin pystyy nielemään sen puna-valko-sini väritteistä maailmankuvaa...
Elokuvan teeman käsittely on sen Akilleen kantapää ja samalla sen kielletty hedelmä. American Sniper perustuu siis edesmenneen Chris Kylen elämänkertaan. Hän oli yhdysvaltojen historian tehokkain tarkka-ampuja 160:llä varmistetulla tapolla. Hän oli myös tuki ja turva taistelutovereilleen rintamalla ja kotona, erinomainen isä, rakastava aviomies ja aito amerikkalainen patriootti - ainakin elokuvan mukaan. Käsikirjoitus, vaikka rakenteellisesti ihan taitavasti koottu onkin, ei juuri etsi heikkouksia päähenkilöstään. Chris Kylen suurin "vika" ihmisenä on sairastua PTSD:hen ja senkin hän selättää muokkautumalla jonkinlaiseksi sotaveteraanien Jeesukseksi.
Amerikan vasemmalle kaartava media ei ole osoittanut kiitosta Chris Kyle elämänkerran filmatisoinnille. Suurimpana ongelmana on nimenomaan täydellisen retusoinnin ja kiillotuksen käynyt päähenkilö. American Sniper on amerikkalainen myytti, johon ainoastaan puolet kansasta uskoo. Clint Eastwood kertoo tätä myyttiä alleviivaamattomalla tavallaan alleviivaavasti.
2000-luvun sankarin ei kuulu olla haavoittumaton (vrt. kaikki uudet sarjakuvafilmatisoinnit). Sen takia Chris Kyle kärsii sodan jättämistä arvista ja tyhjän olon tunteesta. Sen sijaan PTSD:n huomioiminen ja sen pitäminen jonkinlaisena elokuvan suurena saavutuksena on absurdia. Elokuvalla on moraalinen velvoite kuvata psykologisia komplikaatioita, joita syntyy 160 ihmishengen viemisestä. Ainakin omasta mielestäni.
Clint Eastwood on myös itse amerikkalainen myytti. Hän on usein edustanut rajoja rikkovaa, väkivaltaisia keinoja käyttävää moraalinvartijaa. Sitä on helppo käyttää allegoriana Amerikan lähihistoriassa käytyihin sotiin, mutta vertaus ei ole toimiva. Todellisuudessa Clint Eastwood on vastustanut niin Korean, Vietnamin, Afganistanin kuin myös Irakinkin sotaa. Sen takia American Sniperin tulkitseminen militaristisena propagandana ei sekään ole täysin soveliasta. Lisäksi American Sniperista löytyy muutama hetki, jolloin Bradley Cooperin esittämä sotasankari päästää suustaan monotonisesti litanian kliseistä amerikkalaista sotilasjargonia päästäkseen mahdollisimman nopeasti ohi tilanteesta - verrattavissa perinteiseen "kaikki hyvin"-letkautukseen. Elokuvasta löytyy siis piikkinsäkin.
American Sniper on ennen kaikkea elokuva isänmaallisuudesta, perinteisestä Amerikasta ja amerikkalaisesta sankarista. Se, että se lopulta myös käsittelee päähenkilöään myyttien kautta (metsästäjä - cowboy - navy seal - isä), tekee siitä entistä temaattisemman. Tarinankerronta jättää kaiken realismin jalkoihinsa.
Mieleeni nousee vahvasti kohtaus David O. Russelin elokuvasta Three Kings, jossa Mark Wahlbergin esittämän sotilaan tarina taposta saa alleen täysin bränärit Nike Airit. Jotain samaa on tapahtunut American Sniperissa.
***
tiistai 3. helmikuuta 2015
Oscareiden kiinnostavin kamppailu: Selma vs. American Sniper
Suomessa on hankalaa puhua elokuvamaailman ajankohtaisista aiheista. Syitä on useita, joista suurin on tietenkin elokuvalevityksen hitaus joidenkin nimikkeiden osalta. Toiseksi suurin syy on kuitenkin, että Suomessa elokuva nähdään edelleen ennen kaikkea viihteenä. Elokuvalla tapetaan muutama tunti viikonlopusta, joko teatterissa tai kotisohvalla. Karkki on suositeltavampi seuralainen kuin ajatus. Samalla olemme tiedostetusti jättäytyneet suuremmasta keskustelusta, jossa elokuvat nähdään osana nykyaikaista maailmankuvaa ja sen rakennelmaa. Syvällisemmät elokuvat eivät saa katsojia ja viihteellisemmät elokuvat ovat television korviketta. Miksi siis antaa niille enempää aikaa tai aivosoluja?
Elokuva ei ole suomalaisessa kahvipöydässä (jos sellaista edes on) conversation piece. Kuinka paljon käytiin keskusteluja Sonyn hakkerointikriisistä ja The Interview elokuvan osasta koko yhtälössä? Vaikka itse elokuva kuuluu tasoltaan sarjaan "olipas väsynyt tekele", piirsi sen ensi-ilta-hullabaloo absurdin tarinan suurvalloista, studioiden "suurmiehistä" ja populäärikulttuurin voimasta. Kaikesta siitä mistä itse olen siis kiinnostunut. Mutta elokuva on vain elokuvaa - keskustellaan mieluummin verotiedoista.
Nyt eletään palkintogaalojen suurinta huumaa ja suurin osa Oscareista on jo jaettu historiallisen datan perusteella. Golden Globet, SAGit ja PGA:t ovat jo piirtäneet tulevan helmikuun käsikirjoituksen vai ovatko sittenkään? (palataan myöhemmin)
Kun ehdokkuudet jaettiin tammikuun puolessavälissä, syntyi perinteinen loan heitto siitä ketkä ansaitsevat ja ketkä eivät ansaitse paikkaansa ehdokaslistalla. Kaikista selkeimmän selkään puukotuksen koki Lego: The Movie. Kriitikot ja yleisö olivat yhtä mieltä, että vuoden kenties kaupallisimmista lähtökohdista oli valmistunut vuoden paras animaatioelokuva. Miten keltaiset lelut eivät päätyneet viiden parhaan joukkoon on kieltämättä edelleenkin hämmentävää.
Onneksi legot voidaan kuitenkin nopeasti siivota sängyn alle, sillä eiväthän animaatiot nyt kuitenkaan aitoja elokuvia ole...
Suurempi ongelma syntyi Selman yllättävän vähäisestä edustuksesta tulevassa Oscar-gaalassa. Kyseessä siis keskustelun ensimmäinen teos, jonka kommentoiminen Suomesta on hankalaa... Elokuva, joka siis Atlantin-takaisten kriitikoiden perusteella on järisyttävän vaikuttava kuvaus (tukiaineistonani; Metacriticin 89 ja Rotten Tomatosin 99%) Martin Luther Kingin taistelusta tasavertaisen äänestysoikeuden puolesta, sai vaivaiset kaksi ehdokkuutta.
Sen lisäksi, että Selma käsittelee Amerikan historian varsin tuoretta ja parantumatonta haavaa; tummaihoisten oikeuksia, tekee siitä poikkeuksellisen elokuvan myös sen ohjaaja Ava Duvernay - hän on nimittäin tummaihoinen ja nainen. Oscareillahan on aina ollut suuria vaikeuksia palkita niin tummaihoisia kuin myös naisiakin. Ymmärrätte varmaan dilemman.
Ketkä ovat sitten akatemia? AMPAS eli The Academy of Motion Picture Arts and Sciences koostuu yli 5 000:sta elokuva-alan ihmisestä, josta suurinta "blokkia" edustavat näyttelijät. Sen takia näyttelijöiden elokuvat ovat usein vahvoilla parhaan elokuvan kategoriassa. Akatemia voidaan jakaa myös muillakin, hieman vähemmän edustavilla, tavoilla. Akatemian enemmistö koostuu nimittäin ikääntyvistä valkoihoisista miehistä...
Nyt ymmärrämme siis Ava Duvernayn saamatta jääneen ehdokkuuden ongelman.
Tummaihoisten Oscar-saavutusten lista on lyhyt. Mm. sivuosapystejä on tullut yhteensä 10kpl. Parhaan miespääosan Oscaria on pystynyt tuulettamaan vain neljä näyttelijää (Poitier, Washington, Foxx ja Whitaker) ja parhaan naispääosan palkinnon on nostanut ainoastaan Halle Berry. Parhaan ohjaajan palkintoa ei ole voittanut kukaan.
Naisohjaajien track-record on vieläkin surkeampaa katsottavaa. Ainoastaan neljä naista on ollut ehdokkaana parhaan ohjaajan kategoriassa koko gaalan historiassa (Wertmuller, Campion, Coppola ja Bigelow) ja Kathryn Bigelow on ainoa, joka on pystynyt voiton realisoimaan. Tämän lisäksi on vielä muistissa toissavuotinen Kathryn Bigelow'n täysin käsittämätön ehdokkuudetta jättäminen elokuvasta Zero Dark Thirty. Kenties akatemia ajatteli, että kerran saatu palkinto on tarpeeksi. Tätä ajattelutapaa, ei kuitenkaan harrasteta mies-ohjaajien tapauksissa...
Rasismia ja sovinismia on usein hoettu, mutta ikävä kyllä se on akatemian valintojen tapauksessa perusteltua, vaikkakaan ei täysin.
On myös totta, että Selma hyppäsi palkintotaisteluun liian myöhään ja että panostus, Oscareille aina niin tärkeään, lobbaukseen oli mitätön. Roberto Benigni, Shakespear in Love ja Crash ovat esimerkkejä markkinoinnin merkityksestä Oscarin voittamisessa. On oltava valmis nuolemaan akatemian persettä, jos haluaa nousta nk. "suurien" joukkoon.
Perinteisissä tarinoissa on aina protagonisti, sekä antagonisti. Niin on myös vuoden 2015 Oscar-gaalassa. Selman noteeraamattomuus olisi ollut täysin hyväksyttävää, jos noteeraamattomaksi olisi jäänyt myös Clint Eastwoodin uusin elokuva American Sniper, mutta toisin kävi - ja niin tuli American Sniperista julma ryöväri.
American Sniper keräsi yhteensä kolme kertaa enemmän ehdokkuuksia kuin Selma, josta Selmalle äärimmäisen kivulias ja muille äärimmäisen yllättävä ehdokkuus tipahti Bradley Cooperille parhaasta miespääosasta. Todennäköisempi ja toivottavampi vaihtoehto olisi ollut esimerkiksi Selman David Oyelewon tulkinta Martin Luther Kingistä. Ehdokkuuksien jälkeen, kuin suolana haavoille, American Sniperista tuli vielä järisyttävä lippuluukkuhitti. Yksi vuoden katsotuimpia elokuvia ja ehdoton Oscar-ehdokkaiden rahasampo.
Mikä tekee sitten American Sniperista niin vastenmielisen vastaehdokkaan Selma-kannattajien silmissä (taas helppo huudella täältä Suomesta)? American Sniper on kriittisten kriitikoiden mukaan mitä patrioottisinta, tappamista ihannoivaa, amerikkalaisen armeijan propagandaa. Se perustuu Chris Kylen, Navy Sealsien tehokkaimman (lue: tappavimman) tähystysampujan omaelämänkertaan. Omaelämänkerrassaan Kyle (ilmeisesti) kuvaa tappamistaan innolla ja mm. käyttää irakilaisista kohteistaan termiä "savages". Tappaja ja rasisti ovat sanoja, joita Kylen kriitikot ovat usein esittäneet.
Clint Eastwoodin elokuva on ilmeisesti glorifioitu ja putsattu versio Chris Kylen kirjasta. Se käsittelee ennen kaikkea velvollisuutta isänmaata kohtaan sekä sodan raadollisuutta, niin rintamalla kuin sieltä palattuakin. Se näyttää sodan moraalisesti vaikeana asiana, mutta silti pakollisena. Se on materiaalia, joka siis uppoaa takuuvarmasti Keski-Amerikkaan, siinä missä se samalla synnyttää pahan olon tunnetta New Yorkissa.
Mikään Oscar-ehdokkaista ei ole lähivuosiin saanut yhtä ristiriitaista kritiikkiä kuin American Sniper. Silti sen scoret ovat yllättävän kohdallaan (Metacritic: 72, Rotten Tomatos: 73%). Olen lukenut arvosteluja, jotka puuttuvat niin elokuvan moraaliin kuin myös sen tekotavan laiskuuteen. Oman kohunsa on myös herättänyt American Sniper baby, vauva-propsi joka on niin feikki, että vastaavaa on vaikea löytää toisesta vakavasti otettavasta modernista elokuvasta.
Clint Eastwood on tehnyt vuoden puhutuimman elokuvan, mutta ei traditionaalisessa mielessä. Samalla American Sniper on se elokuva, jonka haluan tällä hetkellä nähdä kaikista eniten. Se on herkullinen ilmiö, jota ihmiset rakastavat vihata ja puolustaa. Se tuntuu olevan elokuva, joka määrittelee kuka sinä olet ja mitä sinä edustat, ja sen takia se on aiheuttanut ja tulee aiheuttamaan lukemattomia riitoja Yhdysvalloissa, ei Suomessa.
Oscarien mielenkiintoisin kamppailu ei siis ole Boyhood vs. Birdman, vaan Selma vs. American Sniper. Totuus on että Selman tuuli on pysähtynyt seinään, mutta mitä enemmän American Sniperia solvataan sitä vahvemmaksi se muuttuu. Selma tulee voittamaan Oscarin parhaasta kappaleesta. American Sniper taas tulee nostamaan muutaman teknisen pystin varmasti, mutta ei ole ollenkaan mahdotonta että illan aikana juhlivat myös Bradley Cooper ja ehkä, ehkä jopa, tuotantoyhtiö. Jos näin tapahtuu, tulee American Sniperista ikuinen conversation piece.
Elokuva ei ole suomalaisessa kahvipöydässä (jos sellaista edes on) conversation piece. Kuinka paljon käytiin keskusteluja Sonyn hakkerointikriisistä ja The Interview elokuvan osasta koko yhtälössä? Vaikka itse elokuva kuuluu tasoltaan sarjaan "olipas väsynyt tekele", piirsi sen ensi-ilta-hullabaloo absurdin tarinan suurvalloista, studioiden "suurmiehistä" ja populäärikulttuurin voimasta. Kaikesta siitä mistä itse olen siis kiinnostunut. Mutta elokuva on vain elokuvaa - keskustellaan mieluummin verotiedoista.
Nyt eletään palkintogaalojen suurinta huumaa ja suurin osa Oscareista on jo jaettu historiallisen datan perusteella. Golden Globet, SAGit ja PGA:t ovat jo piirtäneet tulevan helmikuun käsikirjoituksen vai ovatko sittenkään? (palataan myöhemmin)
Kun ehdokkuudet jaettiin tammikuun puolessavälissä, syntyi perinteinen loan heitto siitä ketkä ansaitsevat ja ketkä eivät ansaitse paikkaansa ehdokaslistalla. Kaikista selkeimmän selkään puukotuksen koki Lego: The Movie. Kriitikot ja yleisö olivat yhtä mieltä, että vuoden kenties kaupallisimmista lähtökohdista oli valmistunut vuoden paras animaatioelokuva. Miten keltaiset lelut eivät päätyneet viiden parhaan joukkoon on kieltämättä edelleenkin hämmentävää.
Onneksi legot voidaan kuitenkin nopeasti siivota sängyn alle, sillä eiväthän animaatiot nyt kuitenkaan aitoja elokuvia ole...
Suurempi ongelma syntyi Selman yllättävän vähäisestä edustuksesta tulevassa Oscar-gaalassa. Kyseessä siis keskustelun ensimmäinen teos, jonka kommentoiminen Suomesta on hankalaa... Elokuva, joka siis Atlantin-takaisten kriitikoiden perusteella on järisyttävän vaikuttava kuvaus (tukiaineistonani; Metacriticin 89 ja Rotten Tomatosin 99%) Martin Luther Kingin taistelusta tasavertaisen äänestysoikeuden puolesta, sai vaivaiset kaksi ehdokkuutta.
Sen lisäksi, että Selma käsittelee Amerikan historian varsin tuoretta ja parantumatonta haavaa; tummaihoisten oikeuksia, tekee siitä poikkeuksellisen elokuvan myös sen ohjaaja Ava Duvernay - hän on nimittäin tummaihoinen ja nainen. Oscareillahan on aina ollut suuria vaikeuksia palkita niin tummaihoisia kuin myös naisiakin. Ymmärrätte varmaan dilemman.
Ketkä ovat sitten akatemia? AMPAS eli The Academy of Motion Picture Arts and Sciences koostuu yli 5 000:sta elokuva-alan ihmisestä, josta suurinta "blokkia" edustavat näyttelijät. Sen takia näyttelijöiden elokuvat ovat usein vahvoilla parhaan elokuvan kategoriassa. Akatemia voidaan jakaa myös muillakin, hieman vähemmän edustavilla, tavoilla. Akatemian enemmistö koostuu nimittäin ikääntyvistä valkoihoisista miehistä...
Nyt ymmärrämme siis Ava Duvernayn saamatta jääneen ehdokkuuden ongelman.
Tummaihoisten Oscar-saavutusten lista on lyhyt. Mm. sivuosapystejä on tullut yhteensä 10kpl. Parhaan miespääosan Oscaria on pystynyt tuulettamaan vain neljä näyttelijää (Poitier, Washington, Foxx ja Whitaker) ja parhaan naispääosan palkinnon on nostanut ainoastaan Halle Berry. Parhaan ohjaajan palkintoa ei ole voittanut kukaan.
Naisohjaajien track-record on vieläkin surkeampaa katsottavaa. Ainoastaan neljä naista on ollut ehdokkaana parhaan ohjaajan kategoriassa koko gaalan historiassa (Wertmuller, Campion, Coppola ja Bigelow) ja Kathryn Bigelow on ainoa, joka on pystynyt voiton realisoimaan. Tämän lisäksi on vielä muistissa toissavuotinen Kathryn Bigelow'n täysin käsittämätön ehdokkuudetta jättäminen elokuvasta Zero Dark Thirty. Kenties akatemia ajatteli, että kerran saatu palkinto on tarpeeksi. Tätä ajattelutapaa, ei kuitenkaan harrasteta mies-ohjaajien tapauksissa...
Rasismia ja sovinismia on usein hoettu, mutta ikävä kyllä se on akatemian valintojen tapauksessa perusteltua, vaikkakaan ei täysin.
On myös totta, että Selma hyppäsi palkintotaisteluun liian myöhään ja että panostus, Oscareille aina niin tärkeään, lobbaukseen oli mitätön. Roberto Benigni, Shakespear in Love ja Crash ovat esimerkkejä markkinoinnin merkityksestä Oscarin voittamisessa. On oltava valmis nuolemaan akatemian persettä, jos haluaa nousta nk. "suurien" joukkoon.
Perinteisissä tarinoissa on aina protagonisti, sekä antagonisti. Niin on myös vuoden 2015 Oscar-gaalassa. Selman noteeraamattomuus olisi ollut täysin hyväksyttävää, jos noteeraamattomaksi olisi jäänyt myös Clint Eastwoodin uusin elokuva American Sniper, mutta toisin kävi - ja niin tuli American Sniperista julma ryöväri.
American Sniper keräsi yhteensä kolme kertaa enemmän ehdokkuuksia kuin Selma, josta Selmalle äärimmäisen kivulias ja muille äärimmäisen yllättävä ehdokkuus tipahti Bradley Cooperille parhaasta miespääosasta. Todennäköisempi ja toivottavampi vaihtoehto olisi ollut esimerkiksi Selman David Oyelewon tulkinta Martin Luther Kingistä. Ehdokkuuksien jälkeen, kuin suolana haavoille, American Sniperista tuli vielä järisyttävä lippuluukkuhitti. Yksi vuoden katsotuimpia elokuvia ja ehdoton Oscar-ehdokkaiden rahasampo.
Mikä tekee sitten American Sniperista niin vastenmielisen vastaehdokkaan Selma-kannattajien silmissä (taas helppo huudella täältä Suomesta)? American Sniper on kriittisten kriitikoiden mukaan mitä patrioottisinta, tappamista ihannoivaa, amerikkalaisen armeijan propagandaa. Se perustuu Chris Kylen, Navy Sealsien tehokkaimman (lue: tappavimman) tähystysampujan omaelämänkertaan. Omaelämänkerrassaan Kyle (ilmeisesti) kuvaa tappamistaan innolla ja mm. käyttää irakilaisista kohteistaan termiä "savages". Tappaja ja rasisti ovat sanoja, joita Kylen kriitikot ovat usein esittäneet.
Clint Eastwoodin elokuva on ilmeisesti glorifioitu ja putsattu versio Chris Kylen kirjasta. Se käsittelee ennen kaikkea velvollisuutta isänmaata kohtaan sekä sodan raadollisuutta, niin rintamalla kuin sieltä palattuakin. Se näyttää sodan moraalisesti vaikeana asiana, mutta silti pakollisena. Se on materiaalia, joka siis uppoaa takuuvarmasti Keski-Amerikkaan, siinä missä se samalla synnyttää pahan olon tunnetta New Yorkissa.
Mikään Oscar-ehdokkaista ei ole lähivuosiin saanut yhtä ristiriitaista kritiikkiä kuin American Sniper. Silti sen scoret ovat yllättävän kohdallaan (Metacritic: 72, Rotten Tomatos: 73%). Olen lukenut arvosteluja, jotka puuttuvat niin elokuvan moraaliin kuin myös sen tekotavan laiskuuteen. Oman kohunsa on myös herättänyt American Sniper baby, vauva-propsi joka on niin feikki, että vastaavaa on vaikea löytää toisesta vakavasti otettavasta modernista elokuvasta.
Clint Eastwood on tehnyt vuoden puhutuimman elokuvan, mutta ei traditionaalisessa mielessä. Samalla American Sniper on se elokuva, jonka haluan tällä hetkellä nähdä kaikista eniten. Se on herkullinen ilmiö, jota ihmiset rakastavat vihata ja puolustaa. Se tuntuu olevan elokuva, joka määrittelee kuka sinä olet ja mitä sinä edustat, ja sen takia se on aiheuttanut ja tulee aiheuttamaan lukemattomia riitoja Yhdysvalloissa, ei Suomessa.
Oscarien mielenkiintoisin kamppailu ei siis ole Boyhood vs. Birdman, vaan Selma vs. American Sniper. Totuus on että Selman tuuli on pysähtynyt seinään, mutta mitä enemmän American Sniperia solvataan sitä vahvemmaksi se muuttuu. Selma tulee voittamaan Oscarin parhaasta kappaleesta. American Sniper taas tulee nostamaan muutaman teknisen pystin varmasti, mutta ei ole ollenkaan mahdotonta että illan aikana juhlivat myös Bradley Cooper ja ehkä, ehkä jopa, tuotantoyhtiö. Jos näin tapahtuu, tulee American Sniperista ikuinen conversation piece.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)