Sunnuntai alkoi tanskalaisella Anders Thomas Jensenin hullunkurisella ja likaisellakin puskafarssilla Men & Chicken, joka ei kuitenkaan missään nimessä ole tyhmä elokuva. Gabriel ja Elias ovat veljeksiä, jotka oletetun isänsä kuoltua oppivat biologisten vanhempiensa todelliset henkilöllisyydet. Sukujuuret vievät veljekset, tai nyt siis puolveljekset, Orkin saarelle, jossa sijaitsee juuri ja juuri kylän kriteerit täyttävä 41 ihmiskohtalon yhteisö. Hiiriä ja Ihmisiä henkinen parivaljakko löytää perheen, josta eivät koskaan edes tienneet ja tuskin olisivat halunneetkaan tietää.
Men & Chicken tuo väistämättä mieleen brittikomedian oudon linnun (tosin niitä taitaa olla paljon) The League of Gentlemenin. Molempien teosten kuvaamat yhteisöt tuovat tavallisen kylän sijasta mieleen insestin kautta syntyneen, jumalan selän taakse piiloutuneen ruman häpeapilkun, omituisineen tapoineen ja vääristynein maailmankuvineen. Molemmat teokset flirttailevat myös vahvasti kauhuelokuvien kanssa ja Men & Chicken olisikin kauhukomedia ellei se olisi niin kiinnostunut absurdista typeryydestänsä, vaikka siis typerä ei elokuva edelleenkään ole. Tuore veljeskatras (2+3) keskustelee niin filosofiasta, uskonnosta ja evoluutiosta, tai ainakin yrittävät. Älyn hiventä ei taida löytyä muilta kuin Gabrielilta... Men & Chicken on taattua tanskalaista laatua, jota siivittää Mads Mikkelsenin loistava roolityö aivovapaana, mutta viriilinä Eliasina. Helposti suositeltava vinoutunut komedian irvikuva.
The End of the Tour on taas ohjaaja James Ponsoldtin kehuttu toinen työ, kehutun Spectacular Now:n jälkeen. Elokuva perustuu Rolling Stone-toimittaja David Lipskyn omiin henkilökohtaisiin kokemuksiin edesmenneestä 90-luvun kirjailijaikonista David Foster Wallacesta. David Foster Wallace on juuri noussut aikakautensa puhutuimmaksi kirjailijaksi mammuttiromaanillaan Infinite Jest, kun epäonnistunut kirjailija ja kateellinen kollega ehdottaa toimituspäälikölleen artikkelia David Foster Wallacesta. Rolling Stone lähettää Lipskyn menestyskirjailijan promokiertueelle, mutta artikkelia ei koskaan julkaista. Sen sijaan Wallacen itsemurhan jälkeen julkaistiin Lipskyn kirja, johon siis The End of the Tour perustuu.
Foster Wallace on myyttinen henkilö, joka oli samaan aikaan kyyninen maailmaa ja sen sääntöjä salaa halveksiva yksinäinen pohdiskelija, sekä perinteinen roskaruoalla ja paskalla televisiolla ravittu amerikkalaisen keskiluokkaisen tehdasfarmin karja - itsekeskeinen ylimielinen akteemikko ja tavallisuutta rakastava ystävällinen kansanmies. The End of the Tour esittää molempia puolia kirjailijasta, mutta ei lopulta ota sittenkään minkäänlaista kantaa. David Foster Wallace on elokuvan jälkeen edelleen kysymysmerkki, ehkä sokeroitu sellainen. Brett Easton Ellis on avoimesti arvostellut elokuvan ja koko median kaunisteltua kuvaa kirjailijasta, joka todellisuudessa monien mielestä oli paljon laskelmoivampi kun on annettu ymmärtää. En lähde ottamaan kantaa, eikä sillä lopulta ole väliä.
Elokuvan Wallace edustaa äärimmäistä epävarmuutta oman persoonan rakentamisessa. Ponsoldt kuvaa kirjailijaa miehenä, joka koko ajan pohtii miten muu maailma tulkitsee hänen jokaista liikettään ja pienintä tekoaan, johtaen lopulta fataaliin noidankehään. David Lipsky haaveilee Fosterin menestyksestä ja on siitä avoimesti katkera, mutta samalla kokee suurta arvostusta kirjailijaa kohtaan, ainakin näin vuosia myöhemmin kaupallisesti menestyneessä teoksessa, joka antaa oman lisäkierteensä koko teokseen/teoksiin. Lipsky on lopulta opportunisti ja selkeän ajattelumallinsa johdosta Wallacelle myös kateuden/haaveilun kohde. Wallacelle jokainen mahdollisuus saattoi yhtä hyvin räjähtää käsiin ja sen takia tasapainoa elämään ei koskaan löytynyt. The End of the Tour löytää tasapainon, ehkä liiankin hyvin. Se on ajaton elokuva vaivattoman ajankuvansa ja aavistuksen homeisen tunnelmansa kautta. Ponsoldtin kahden ensimmäisen elokuvan tyyli on harvinaisen mutkatonta, lähes naturalistista ja sen takia onkin kiinnostavaa minkä näköinen ohjaajan kolmannesta, Tom Hanksilla ja Emma Watsonilla miehitetystä, Dave Eggersin The Cirlce filmatisoinnista tulee.
Sunnuntain viimeinen elokuva oli espanjalainen etsivä-murhamysteeri Suosurmat. Teknisesti se on mainio elokuva, joka on kuitenkin niin pahasti velkaa lajityypin huipuille (Zodiac, Memories of a Murder ja True Detective), että maku on vähän kulunut. Suosurmat varastaa esikuviltaan kaiken, mutta tekee sen geneerisemmin riisuen kaiken persoonallisuuden. Silti näitä murhamysteereitä on aina viihdyttävää katsoa ja Suosurmat ei ole sen osalta poikkeus. Jokainen juonenkäänne on sinällään klisee, mutta vaikea niitä kliseitä on tässä lajityypissä välttää. Francon ajan aaveet on mielenkiintoinen lisä tarinaan, mutta sitä hyödynnetään aika vähän. Kenties nämä elokuvat vain vaativat yli kahden tunnin pituuden, jotta tarina saa juonen ympärille lihaa. Tällaisenaan suosurmat on valmiiksi pureltu luu, tosin maistuva sellainen.
Men & Chicken: ***1/2
The End of the Tour: ****
Suosurmat: ***
Näin kerran elokuvan ja se oli sitten siinä... Siksi siis elokuvablogi
maanantai 21. syyskuuta 2015
R&A vkl osa 1: The Brand New Testament, The Fool & Dope
Ensimmäinen R&A viikonloppu sujui tehokkaasti. Ehdin kuuteen elokuvaan, joista kaikki olivat hyviä, osa jopa erinomaisia. ParFoolasta kaikessa oli ehkä elokuvien vaihtelevuus, joka teki katsomismaratonista hyvin mieluisaa. Matkaan mahtui niin eurooppalaista valtavirtaa, amerikkalaista indieä kuin myös yksi venäläinen tragedia.
Lauantain ensimmäinen elokuva oli Jaco Van Dormaelin The Brand New Testament. Täälläpäin Van Dormael tunnetaan parhaiten hänen valintaepiikistään Mr. Nobody, joka on lukuisista mielenkiintoisista ajatuksistaan huolimatta aikamoinen sekamelska, tosin mielenkiintoinen sellainen. The Brand New Testament kuuluu samaan sarjaan, ja vaikka ote on kevyempi ja koomisempi, pyrkii Van Dormael taas änkemään vähän kaiken elokuvaansa, onnistuen ja epäonnistuen. The Brand New Testament lähtee ajatusleikistä, jossa Jumala on varsinkainen paskiainen, jonka ainoa viihdyke on typerien sääntöjen keksimisen maapallolle (esim. hillopuoli paahtoleivästä tippuu aina lattialle). Jumala vihaa kaikkea ja sen takia pyrkii tekemään ihmistenkin elämän vaikeaksi ja etenkin ärsyttäväksi. Jeesus kyllästyi jo aikoja sitten isäänsä,, jonka seurauksena siis Uusi testamentti. Nyt on 10-vuotiaan tytär Ean vuoro.
Elokuva koostuu irrallisista ideoista, yksityiskohdista ja tarinoista, joita sitoo Ean kuuden uuden apostolin etsinnästä kertova kehyskertomus. Lopputuloksena on visuaalisesti loistelias, vahvasti kansainvälisen mainosmaailman tuotoksia muistuttava lyhytelokuvaketju, joka ihastuttaa ja lopulta myös aavistuksen vihastuttaa toistavuutensa takia. Mr. Nobodyn tapaan The Brand New Testament on ennemminkin liian kunnianhimoinen kuin helppo elokuva, vaikka sen parissa kyllä viihtyy helpon elokuvan tavoin.
The Fool on uusin itänaapurin yhteiskuntakritiikki, joka on saanut kansainvälistä hehkutusta siipiensä alle. Ohjaaja Yuri Bykov on omistanut elokuvansa edesmenneelle maanmiehelleen Balbanoville ja elokuvasta löytyykin samaa sysimustaa huumoria kuin ohjaajakollegan teoksista. Silti The Fool on eheämpi elokuva kuin Balbanovin provosoivat teokset. Bykov kertoo tarinaa kaupungin "idiootista", joka isänsä tavoin välittää muistakin ihmisistä kuin vain lähipiiristään. Yli 800 henkilöä majoittava ränsistynyt kerrostalo on murentumassa vuorokauden sisällä, mutta kukaan kaupungin ylempi virkamies ei halua tehdä mitään. Kaikki ovat ensinnäkin juopuneita kaupunginjohtajan kunniaksi järjestetyistä juhlista. Toiseksi kerrostalon surkea kunto johtuu korruption pitkistä lonkeroista, jotka kulkevat aina kaupungin alimmalta tasolta maan korkeimmalle tasolle. Ainoastaan "idiootti" yrittää tehdä asialle jotain.
Bykovin elokuva alkaa sysimustana komediana ja muuttuu pikkuhiljaa, jos ei nyt koko ihmiskuntaa, niin ainakin yhteiskuntaa käsittelväksi tragediaksi. Maailma pyörii paikallaan, koska kukaan ei jaksa enää uskoa muutokseen. Raha siirtyy luokkapyramidissa ylöspäin ja vastuu alaspäin. Kukaan ei sitä vastuuta kanna, mutta seurauksia kyllä. The Fool on tuotannoltaan pienimuotoisempi kuin esimerkiksi Leviathan, mutta elokuvana yhtä hyvä ellei parempi - enemmän asennetta, vähemmän taiteellisuutta.
Lauantain päättävänä elokuvan toimi Rick Famuyiwan energiapommi Dope, josta muuten löytyy samaa asennetta kuin festivaaleillakin esitettävästä Dear White Peoplesta, mutta Dope toimii satiirin sijaan toimintaelokuvana. Dope on MTV 2.0 aikakauden 90-luvun Tarantinoa apinoiva Ferris Bueller's Day Off uusintaversio. Ei nyt täysin, mutta paljon samaa on. Dope on myös äärimmäisen hauska ja viihdyttävä elokuva. McGuffinina toimii MDMA-erä, jonka myynnin päähenkilötrio saa monimutkaisten välivaiheiden kautta kontolleen. Harvardista unelmoiva ja vaatimattomista lähtökohdista ylöspäin ponnistava Malcolm joutuu elämänsä suurimman koetuksen eteen, kun kirjojen sijaan pitäis osata katua.
Päähenkilöiden kemioissa löytyy myös paljon samaa kuin esimerkiksi Superbadissa, mutta neitsyyden menettämisen unelmoinnin sijaan Dopesta löytyy myös tärkeämpääkin sanottavaa. Ennakkoluulot johtavat lokerointiin ja kehitystä ei tapahdu, koska etnisiin stereotypioihin perustuvat lasikatot pysäyttävät terävimmätkin päät. Aivan lopussa elokuva syöttääkin aika kovakätisesti viestiään katsojille, joka sinällään ei omasta mielestäni ollut enää tarpeellista. Silti Dopessa on sisältöä, joka on pakattu Gameboyhin.
The Brand New Testament: ***
The Fool: ****
Dope: ***1/2
Lauantain ensimmäinen elokuva oli Jaco Van Dormaelin The Brand New Testament. Täälläpäin Van Dormael tunnetaan parhaiten hänen valintaepiikistään Mr. Nobody, joka on lukuisista mielenkiintoisista ajatuksistaan huolimatta aikamoinen sekamelska, tosin mielenkiintoinen sellainen. The Brand New Testament kuuluu samaan sarjaan, ja vaikka ote on kevyempi ja koomisempi, pyrkii Van Dormael taas änkemään vähän kaiken elokuvaansa, onnistuen ja epäonnistuen. The Brand New Testament lähtee ajatusleikistä, jossa Jumala on varsinkainen paskiainen, jonka ainoa viihdyke on typerien sääntöjen keksimisen maapallolle (esim. hillopuoli paahtoleivästä tippuu aina lattialle). Jumala vihaa kaikkea ja sen takia pyrkii tekemään ihmistenkin elämän vaikeaksi ja etenkin ärsyttäväksi. Jeesus kyllästyi jo aikoja sitten isäänsä,, jonka seurauksena siis Uusi testamentti. Nyt on 10-vuotiaan tytär Ean vuoro.
Elokuva koostuu irrallisista ideoista, yksityiskohdista ja tarinoista, joita sitoo Ean kuuden uuden apostolin etsinnästä kertova kehyskertomus. Lopputuloksena on visuaalisesti loistelias, vahvasti kansainvälisen mainosmaailman tuotoksia muistuttava lyhytelokuvaketju, joka ihastuttaa ja lopulta myös aavistuksen vihastuttaa toistavuutensa takia. Mr. Nobodyn tapaan The Brand New Testament on ennemminkin liian kunnianhimoinen kuin helppo elokuva, vaikka sen parissa kyllä viihtyy helpon elokuvan tavoin.
The Fool on uusin itänaapurin yhteiskuntakritiikki, joka on saanut kansainvälistä hehkutusta siipiensä alle. Ohjaaja Yuri Bykov on omistanut elokuvansa edesmenneelle maanmiehelleen Balbanoville ja elokuvasta löytyykin samaa sysimustaa huumoria kuin ohjaajakollegan teoksista. Silti The Fool on eheämpi elokuva kuin Balbanovin provosoivat teokset. Bykov kertoo tarinaa kaupungin "idiootista", joka isänsä tavoin välittää muistakin ihmisistä kuin vain lähipiiristään. Yli 800 henkilöä majoittava ränsistynyt kerrostalo on murentumassa vuorokauden sisällä, mutta kukaan kaupungin ylempi virkamies ei halua tehdä mitään. Kaikki ovat ensinnäkin juopuneita kaupunginjohtajan kunniaksi järjestetyistä juhlista. Toiseksi kerrostalon surkea kunto johtuu korruption pitkistä lonkeroista, jotka kulkevat aina kaupungin alimmalta tasolta maan korkeimmalle tasolle. Ainoastaan "idiootti" yrittää tehdä asialle jotain.
Bykovin elokuva alkaa sysimustana komediana ja muuttuu pikkuhiljaa, jos ei nyt koko ihmiskuntaa, niin ainakin yhteiskuntaa käsittelväksi tragediaksi. Maailma pyörii paikallaan, koska kukaan ei jaksa enää uskoa muutokseen. Raha siirtyy luokkapyramidissa ylöspäin ja vastuu alaspäin. Kukaan ei sitä vastuuta kanna, mutta seurauksia kyllä. The Fool on tuotannoltaan pienimuotoisempi kuin esimerkiksi Leviathan, mutta elokuvana yhtä hyvä ellei parempi - enemmän asennetta, vähemmän taiteellisuutta.
Lauantain päättävänä elokuvan toimi Rick Famuyiwan energiapommi Dope, josta muuten löytyy samaa asennetta kuin festivaaleillakin esitettävästä Dear White Peoplesta, mutta Dope toimii satiirin sijaan toimintaelokuvana. Dope on MTV 2.0 aikakauden 90-luvun Tarantinoa apinoiva Ferris Bueller's Day Off uusintaversio. Ei nyt täysin, mutta paljon samaa on. Dope on myös äärimmäisen hauska ja viihdyttävä elokuva. McGuffinina toimii MDMA-erä, jonka myynnin päähenkilötrio saa monimutkaisten välivaiheiden kautta kontolleen. Harvardista unelmoiva ja vaatimattomista lähtökohdista ylöspäin ponnistava Malcolm joutuu elämänsä suurimman koetuksen eteen, kun kirjojen sijaan pitäis osata katua.
Päähenkilöiden kemioissa löytyy myös paljon samaa kuin esimerkiksi Superbadissa, mutta neitsyyden menettämisen unelmoinnin sijaan Dopesta löytyy myös tärkeämpääkin sanottavaa. Ennakkoluulot johtavat lokerointiin ja kehitystä ei tapahdu, koska etnisiin stereotypioihin perustuvat lasikatot pysäyttävät terävimmätkin päät. Aivan lopussa elokuva syöttääkin aika kovakätisesti viestiään katsojille, joka sinällään ei omasta mielestäni ollut enää tarpeellista. Silti Dopessa on sisältöä, joka on pakattu Gameboyhin.
The Brand New Testament: ***
The Fool: ****
Dope: ***1/2
lauantai 19. syyskuuta 2015
R&A: Nasty Baby ja Dheepan
Perjantain elokuvavalinnat osaltani olivat Sebastian Silvan amerikkalaisilla festivaaleilla kohua ja kohua herättänyt Nasty Baby, sekä Cannesin Kultaisen Palmun voittanut, ranskalaisen Jacques Audiardin rankka pakolaisdraama Dheepan. Vaikka aihealueiltaan ja tyyleiltään elokuvat eivät voisi olla kauempana toisistaan, käsittelevät ne molemmat silti perinteisen perhekäsityksen ulkopuolelle jäävään perheen muodostusta. Nasty Babyssä miespariskunta ja heidän ystävätär yrittävät saada lasta lääketieteellisen kehityksen mahdollistamilla keinoilla. Dheepanissa taas kuolleen perheen passit tarjoavat uuden mahdollisuuden kolmelle Sri Lankalaiselle maanpaosta unelmoivalle henkilölle. Lisäksi molemmat elokuvat tekevät täyskäännöksen kolmansissa näytöksissään. Nasty Babyn indie-dramedy muuttuu yllättäen trilleriksi ja Dheepanin sosiaalidraama muuttuu ensiksi realistiseksi rikosdraamaksi ja lopulta puhaaksi vigilante-toiminnaksi. En ole varma ovatko juonenkäänteet perusteltuja.
Silva on oman tiensä kulkija ja varsinainen DIY elokuvantekijä. Hänen elokuvansa eivät noudata minkäänlaisia lajityyppien ohjekirjoja, vaan ne pyrkivät rikkomaan katsojien odotuksia. Nasty Babykin alkaa klassisella musiikilla, joka nopeasti muuttuu Spring Break sekoilukonemusaksi. Sinällään elokuvan alustus on oiva. Elokuva sijoittuu jonnekin HBO:n Girls New Yorkiin, jossa päähenkilöt ovat taiteilijoita ja puuseppiä. Kaikki on orgaanista, vaatimatonta ja trendikästä. Illat vietetään viinin ja pilven parissa. Tietokoneita (lue Appleja) pyöritellään näppärästi paikasta toiseen ja parisuhteen toinen osapuoli ostaa päivittäin uuden kasvin jo valmiiksi vihreätä rehottavaan keittiöön. Toinen osapuoli taas omistaa kissan. Kaikki on juuri tämän hetken New Yorkia, jos on populäärikulttuurin uskomista näin Suomesta.
Kristen Wiigin esittämä Polly on parisuhteen kolmas pyörä. Keski-ikää lähestyvä nainen, joka haluaa lapsen. Näin on syntynyt järjestely, joka haastaa perinteisen perheen rakenteen. Silti kolmion suhteet eivät ole täysin selvät. Lapsi halutaan, mutta biologinen isyys tuottaa ongelmia. Aiheesta syntyy luontevaa ja ajankuvaan sopivaa hipster-Allenia. Dialogi ei ole terävää, vaan luontevaa. Nasty Baby on ihan kiva elokuva, joka sitten hyppää toisesta vaihteesta suoraan viidenteen. Sitä kyllä pedataan läpi elokuvan, mutta muutos on silti hämmentävä. Ei kuitenkaan yhtä hämmentävä kuin Dheepanin päätös.
Audiard on siitä hauska ohjaaja, että vaikka hänen elokuvansa pyrkivät aina jonkin asteiseen realismiin, on hän silti sydämeltään yhtä paljon genre-elokuvien ystävä. Profeetta kumartaa vahvasti rikosepookkien suuntaan ja Luihin ja ytimiin on melodraama ja katutappeluelokuva. Miettikääpä vaikka Marillon Cotillardin jalatonta tappelumanageria! Sehän on puhdasta grindhousea! Niinpä Dheepankin pikkuhiljaa liikkuu realistisen rikoselokuvan suuntaan. Eikä siinä mitään, jos se olisi siihen jäänyt, mutta viimeinen vartti lyö allekirjoittaneelle pahasti yli.
Dheepan kertoo Sri Lankasta paenneesta, väärien passien kautta muodostetusta uusioperheestä, joka pyrkii rakentamaan uuden elämän Pariisin slummeissa. Kukaan ei osaa kieltä, kulttuuri tuntuu vieraalta ja huumekauppa rehottaa naapurustossa. Uuden perheen isä, Dheepan, pyrkii rakentamaan parempaa huomista työnteolla. Äiti, Yalini, ei ole todellisuudessa vielä äiti, vaan nuori tyttö. Hän haaveilee Lontoosta ja sukulaisistaan, eikä missään nimessä halua jäädä vangiksi Pariisin slummiin tai väkinäisesti rakennettuun uuteen perheeseensä. Tytär Illayaalilla taas ei ole mitään sananvaltaa. Lapsi synnyttää empatiaa ja empatia saattaa avata oven maahan. Silti koko perhe tiedostaa, että parhaat mahdollisuudet länsimaiseen hyvään elämään on Illayaalilla.
Audiardin elokuvan lähtökohdat ovat hyvät. Tarina pakotetusta perheestä on ajankohtainen ja kiinnostava. Lisäksi Audiard on hyvä rakentamaan kohtauksia ja tunnelmaa. Kuvaus on omaperäistä olematta pröystäilevää. Lampun rikkominen, neljän moottoripyörän seuraaminen ja Dheepan yksin punaiseksi valaistussa kellarissa ovat visuaalisesti muuten niin rosoista kuvaa rikkovia, tervetulleita yksityiskohtia.
Dheepan on suurilta osin hyvin perinteinen draamaelokuva, mutta sitten kun se rikkoo kaavaa, se tekee sen liian suurieleisesti. Älkää ymmärtäkö väärin, yllätyksellisyys on positiivista elokuvissa. En ole vain varma on Dheepan juuri se elokuva, jonka kuuluu päättyä kuten se päättyy (ylimielistä, tiedän). Äh, sanotaan nyt suoraan. Ei se niin kaukana Seagalista tai Schwarzeneggerista ole.
Nasty Baby: **1/2
Dheepan: ***1/2
Silva on oman tiensä kulkija ja varsinainen DIY elokuvantekijä. Hänen elokuvansa eivät noudata minkäänlaisia lajityyppien ohjekirjoja, vaan ne pyrkivät rikkomaan katsojien odotuksia. Nasty Babykin alkaa klassisella musiikilla, joka nopeasti muuttuu Spring Break sekoilukonemusaksi. Sinällään elokuvan alustus on oiva. Elokuva sijoittuu jonnekin HBO:n Girls New Yorkiin, jossa päähenkilöt ovat taiteilijoita ja puuseppiä. Kaikki on orgaanista, vaatimatonta ja trendikästä. Illat vietetään viinin ja pilven parissa. Tietokoneita (lue Appleja) pyöritellään näppärästi paikasta toiseen ja parisuhteen toinen osapuoli ostaa päivittäin uuden kasvin jo valmiiksi vihreätä rehottavaan keittiöön. Toinen osapuoli taas omistaa kissan. Kaikki on juuri tämän hetken New Yorkia, jos on populäärikulttuurin uskomista näin Suomesta.
Kristen Wiigin esittämä Polly on parisuhteen kolmas pyörä. Keski-ikää lähestyvä nainen, joka haluaa lapsen. Näin on syntynyt järjestely, joka haastaa perinteisen perheen rakenteen. Silti kolmion suhteet eivät ole täysin selvät. Lapsi halutaan, mutta biologinen isyys tuottaa ongelmia. Aiheesta syntyy luontevaa ja ajankuvaan sopivaa hipster-Allenia. Dialogi ei ole terävää, vaan luontevaa. Nasty Baby on ihan kiva elokuva, joka sitten hyppää toisesta vaihteesta suoraan viidenteen. Sitä kyllä pedataan läpi elokuvan, mutta muutos on silti hämmentävä. Ei kuitenkaan yhtä hämmentävä kuin Dheepanin päätös.
Audiard on siitä hauska ohjaaja, että vaikka hänen elokuvansa pyrkivät aina jonkin asteiseen realismiin, on hän silti sydämeltään yhtä paljon genre-elokuvien ystävä. Profeetta kumartaa vahvasti rikosepookkien suuntaan ja Luihin ja ytimiin on melodraama ja katutappeluelokuva. Miettikääpä vaikka Marillon Cotillardin jalatonta tappelumanageria! Sehän on puhdasta grindhousea! Niinpä Dheepankin pikkuhiljaa liikkuu realistisen rikoselokuvan suuntaan. Eikä siinä mitään, jos se olisi siihen jäänyt, mutta viimeinen vartti lyö allekirjoittaneelle pahasti yli.
Dheepan kertoo Sri Lankasta paenneesta, väärien passien kautta muodostetusta uusioperheestä, joka pyrkii rakentamaan uuden elämän Pariisin slummeissa. Kukaan ei osaa kieltä, kulttuuri tuntuu vieraalta ja huumekauppa rehottaa naapurustossa. Uuden perheen isä, Dheepan, pyrkii rakentamaan parempaa huomista työnteolla. Äiti, Yalini, ei ole todellisuudessa vielä äiti, vaan nuori tyttö. Hän haaveilee Lontoosta ja sukulaisistaan, eikä missään nimessä halua jäädä vangiksi Pariisin slummiin tai väkinäisesti rakennettuun uuteen perheeseensä. Tytär Illayaalilla taas ei ole mitään sananvaltaa. Lapsi synnyttää empatiaa ja empatia saattaa avata oven maahan. Silti koko perhe tiedostaa, että parhaat mahdollisuudet länsimaiseen hyvään elämään on Illayaalilla.
Audiardin elokuvan lähtökohdat ovat hyvät. Tarina pakotetusta perheestä on ajankohtainen ja kiinnostava. Lisäksi Audiard on hyvä rakentamaan kohtauksia ja tunnelmaa. Kuvaus on omaperäistä olematta pröystäilevää. Lampun rikkominen, neljän moottoripyörän seuraaminen ja Dheepan yksin punaiseksi valaistussa kellarissa ovat visuaalisesti muuten niin rosoista kuvaa rikkovia, tervetulleita yksityiskohtia.
Dheepan on suurilta osin hyvin perinteinen draamaelokuva, mutta sitten kun se rikkoo kaavaa, se tekee sen liian suurieleisesti. Älkää ymmärtäkö väärin, yllätyksellisyys on positiivista elokuvissa. En ole vain varma on Dheepan juuri se elokuva, jonka kuuluu päättyä kuten se päättyy (ylimielistä, tiedän). Äh, sanotaan nyt suoraan. Ei se niin kaukana Seagalista tai Schwarzeneggerista ole.
Nasty Baby: **1/2
Dheepan: ***1/2
perjantai 18. syyskuuta 2015
R&A:n ensimmäiset elokuvat: Louder than Bombs & Sicario
Rakkautta ja Anarkiaa festivaali on taas täällä ja alkoi eilen kahdella vuoden 2015 Cannes kilpasarjassakin viihtyneellä elokuvalla. Kävin katsomassa molemmat ja vaikka avajaiselokuva Louder than Bombs ei missään nimessä yllä viime vuoden, vastaavalla paikalla hurmiolliset aploodit keränneen, Whiplashin tasolle - oli jälkimmäinen, tänään valtakunnallisen ensi-illankin saava Sicaro puhdasta elokuvallista ilotulitusta. Denis Villeuneuve lunastaa viimeistään nyt paikkansa yhtenä tämän hetken kiinnostavimmista ohjaajista. Sicaro on hyvin lähellä mestariteosta.
Ennen ylistyslaulua, esitetään kuitenkin muutama sananen Joachim Trierin kunnioitettavasta, mutta lopulta aika pienestä elokuvasta Louder than Bombs. Norjalainen ohjaaja on jo aiemmin niittänyt kansainvälistä mainetta kotimaisilla teoksillaan Reprise ja Oslo, August 31st, mutta tarttuu nyt ensimmäistä kertaa englanninkieliseen elokuvaan.
Louder than Bombs on utuinen draama perheestä, joka pyrkii hyväksymään muutaman vuoden takaisen tragedian. Valovoimainen ja ihailua ihmisissä herättänyt perheen äiti riisti itseltänsä hengen, kun ei pystynyt käsittelemään perhe-elämän ja henkisesti, sekä fyysisesti rankan (sota)valokuvaajan ammatin aiheuttamaa poissaolevuuden tunnetta. Jokainen perheen mies käsitteli tragedian omalla tavallaan. Isä Gene Reed pyrki jatkamaan elämää normaalisti poikiensa vuoksi. Todellisuudessa "unohdus" ei vienyt eteenpäin, vaan jätti elämän polkemaan surutilassa paikoillaan. Vanhempi poika Jonah saattaa vaikuttaa sinut tragedian kanssa, mutta edesmenneen äitinsä tapaan, hänkin ylläpitää valtavaa suojamuuria. Nuorin, äidin todellisista kuolinsyistä vielä tietämättömän Conrad taas on ulkopuoliselle maailmalle täysin sulkeutunut. Potentiaalisen koulumurhaajan habituksen omaava poika saattaa kuitenkin olla rehellisin itselleen.
Vaikka paperilla elokuva näyttääkin hyvin perinteiseltä draamalta, niin sitä se ei ole. Trier ei kuljeta tarinaansa perinteisin menetelmin, vaan perspektiivi hyppii hahmosta toiseen. Katsoja todistaa eri henkilöiden elämää pienoisesseiden/runojen/avautumisten kautta. Välillä syntyy tunne, että lukee eri hahmojen päiväkirjojamerkintöjä tapahtumista vuosia myöhemmin. Koko elokuvaa vaivaa eräänlainen jetlag-tunne, joka ei välttämättä ole negatiivinen asia. Sitä tukee hyvin uninen, mutta yksityiskohtainen leikkaus, joka välillä haahuilee ja välillä sitoo.
Louder than Bombs on lämminhenkinen ja koskettava draama, joka harvoin yltää erinomaisuuteen. Ei se sinne ehkä tavoittelekaan. Kuten sanoin, se on lopulta aika pieni elokuva perheen sisäisestä valtavasta, mutta hiljaisesta kriisistä.
Sicario on taas kaskituntinen vuoristorata, jossa katsojaa terrorisoidaan koko keston ajan. Kate Macer (Emily Blunt) on Phoenixissä huumetaloja ratsaava poliisi, joka oman kunnianhimonsa johdattamana osallistuu epämääräisten "oikeuslaitosten" susien Mattin (Josh Brolin) ja Alejandron (Benicio Del Toro) orkestroimaan, hyvin harmaalla ellei jopa mustalla alueella liikkuvaan, huumekaupan vastaiseen operaatioon. Meksikon sisäiset huumesodat eivät rajoitu enää rajan etelä-osaan, vaan levittäytyy pikkuhiljaa myös Yhdysvaltojen puolelle. Tulokset merkitsevät enemmän kuin niiden oikeudellisuus.
Ulkoisesti Sicario näyttää elokuvalta "kovasta naisesta miesten maailmassa". Totuus on päinvastainen. Kate heitetään sinttinä hain kitaan ja joutuu sinnittelemään hermojen ja mielenterveytensä kanssa koko elokuvan ajan - kuten myös katsoja. Katesta ei elokuvan edetessä kasva suurta taistelijaa, vaan hän pyrkii pala kurkussa edustamaan omaa oikeudentunnettaan, mutta ei sillä ole merkitystä, ei taistelussa huumekauppaa vastaan.
Sicario on poliisitrilleri sodasta huumekartelleita vastaan. Genrenä se on kuitenkin lähempänä sotaelokuvaa ja kauhuelokuvaa. Mieleen nousi Platoon - nuoret sotilaat, jossa Charlie Sheenin rekrytoitu nuori sotilas pyrkii selviämään Vietnamin komennuksestaan. Willem Dafoeta ei taida kuitenkaan olla mailla halmeilla (ehkä...), Tom Berengerejä sen sijaan joka puolella.
Emily Bluntin Kate Macer taas ei ole pääosassa niinkään tekijä, vaan kokija - hieman samaan tapaan kuin Halloweenin Laurie Strode, paitsi että Mike Myers ei saa lopussa turpiinsa. Macerin moraali pistää hänet nousemaan vääristynyttä status quo'ta vastaan, mutta loppuun asti hän ei koskaan mene. Ei kukaan normaali ihminen menisikään. Meksikon huumesodat ovat inhimillisen ymmärryksen ulkopuolella. Vain sudet pärjäävät.
Sicariossa ei ole heikkoa lenkkiä. Del Toro, Brolin ja Blunt ovat kaikki loistavia rooleissaan. Villeneuven ohjaus on mestarillista. Hän ansaitsee Oscar-ehdokkuuden. Vaikea sanoa tuleeko sen saamaan. Sicario on hyvin paljon tämän päivän Hitchcockia. Katsokaapa vaikka alun rajanylityskohtausta.
Roger Deakinsin kameratyö on odotetusti loistavaa. Se ei ole jatkuvaa ja alleviivaavaa visuaalista pornoa, vaan tukee tarinaa. Siinä ero kuvaajan ja elokuvaajan välillä. Usein Deakins sijoittaa kameransa kauas tapahtumista, luoden eeppisen ja aavemaisen tunnelman, jossa miehet ovat lopulta kaiken keskellä aika merkityksettömiä. Mainitsemisen arvoinen on myös Theory of Everything soundtrackin säveltänyt Jóhann Jóhansson, jonka raskaat ambient-soundit ovat merkittävät osa pulssia nostattavaa tunnelmaa. Huomattavasti kiinnostavampaa kuin Steven Hawking viulut.
Sicaron takia käyn elokuvissa. Se on vuoristorata, joka osaa silti keskittyä henkilöhahmoihin ja suurempaan kontekstiin. El Chapo on uutisissa, Narcos netflixissä ja Sicaro elokuvateattereissa. Meksikon huumesota on in (totta se on). Villeneuven elokuva on yksi vuoden parhaista. Vahva suositus, kaikille.
Louder than Bombs: ***1/2
Sicaro: ****1/2
Ennen ylistyslaulua, esitetään kuitenkin muutama sananen Joachim Trierin kunnioitettavasta, mutta lopulta aika pienestä elokuvasta Louder than Bombs. Norjalainen ohjaaja on jo aiemmin niittänyt kansainvälistä mainetta kotimaisilla teoksillaan Reprise ja Oslo, August 31st, mutta tarttuu nyt ensimmäistä kertaa englanninkieliseen elokuvaan.
Louder than Bombs on utuinen draama perheestä, joka pyrkii hyväksymään muutaman vuoden takaisen tragedian. Valovoimainen ja ihailua ihmisissä herättänyt perheen äiti riisti itseltänsä hengen, kun ei pystynyt käsittelemään perhe-elämän ja henkisesti, sekä fyysisesti rankan (sota)valokuvaajan ammatin aiheuttamaa poissaolevuuden tunnetta. Jokainen perheen mies käsitteli tragedian omalla tavallaan. Isä Gene Reed pyrki jatkamaan elämää normaalisti poikiensa vuoksi. Todellisuudessa "unohdus" ei vienyt eteenpäin, vaan jätti elämän polkemaan surutilassa paikoillaan. Vanhempi poika Jonah saattaa vaikuttaa sinut tragedian kanssa, mutta edesmenneen äitinsä tapaan, hänkin ylläpitää valtavaa suojamuuria. Nuorin, äidin todellisista kuolinsyistä vielä tietämättömän Conrad taas on ulkopuoliselle maailmalle täysin sulkeutunut. Potentiaalisen koulumurhaajan habituksen omaava poika saattaa kuitenkin olla rehellisin itselleen.
Vaikka paperilla elokuva näyttääkin hyvin perinteiseltä draamalta, niin sitä se ei ole. Trier ei kuljeta tarinaansa perinteisin menetelmin, vaan perspektiivi hyppii hahmosta toiseen. Katsoja todistaa eri henkilöiden elämää pienoisesseiden/runojen/avautumisten kautta. Välillä syntyy tunne, että lukee eri hahmojen päiväkirjojamerkintöjä tapahtumista vuosia myöhemmin. Koko elokuvaa vaivaa eräänlainen jetlag-tunne, joka ei välttämättä ole negatiivinen asia. Sitä tukee hyvin uninen, mutta yksityiskohtainen leikkaus, joka välillä haahuilee ja välillä sitoo.
Louder than Bombs on lämminhenkinen ja koskettava draama, joka harvoin yltää erinomaisuuteen. Ei se sinne ehkä tavoittelekaan. Kuten sanoin, se on lopulta aika pieni elokuva perheen sisäisestä valtavasta, mutta hiljaisesta kriisistä.
Sicario on taas kaskituntinen vuoristorata, jossa katsojaa terrorisoidaan koko keston ajan. Kate Macer (Emily Blunt) on Phoenixissä huumetaloja ratsaava poliisi, joka oman kunnianhimonsa johdattamana osallistuu epämääräisten "oikeuslaitosten" susien Mattin (Josh Brolin) ja Alejandron (Benicio Del Toro) orkestroimaan, hyvin harmaalla ellei jopa mustalla alueella liikkuvaan, huumekaupan vastaiseen operaatioon. Meksikon sisäiset huumesodat eivät rajoitu enää rajan etelä-osaan, vaan levittäytyy pikkuhiljaa myös Yhdysvaltojen puolelle. Tulokset merkitsevät enemmän kuin niiden oikeudellisuus.
Ulkoisesti Sicario näyttää elokuvalta "kovasta naisesta miesten maailmassa". Totuus on päinvastainen. Kate heitetään sinttinä hain kitaan ja joutuu sinnittelemään hermojen ja mielenterveytensä kanssa koko elokuvan ajan - kuten myös katsoja. Katesta ei elokuvan edetessä kasva suurta taistelijaa, vaan hän pyrkii pala kurkussa edustamaan omaa oikeudentunnettaan, mutta ei sillä ole merkitystä, ei taistelussa huumekauppaa vastaan.
Sicario on poliisitrilleri sodasta huumekartelleita vastaan. Genrenä se on kuitenkin lähempänä sotaelokuvaa ja kauhuelokuvaa. Mieleen nousi Platoon - nuoret sotilaat, jossa Charlie Sheenin rekrytoitu nuori sotilas pyrkii selviämään Vietnamin komennuksestaan. Willem Dafoeta ei taida kuitenkaan olla mailla halmeilla (ehkä...), Tom Berengerejä sen sijaan joka puolella.
Emily Bluntin Kate Macer taas ei ole pääosassa niinkään tekijä, vaan kokija - hieman samaan tapaan kuin Halloweenin Laurie Strode, paitsi että Mike Myers ei saa lopussa turpiinsa. Macerin moraali pistää hänet nousemaan vääristynyttä status quo'ta vastaan, mutta loppuun asti hän ei koskaan mene. Ei kukaan normaali ihminen menisikään. Meksikon huumesodat ovat inhimillisen ymmärryksen ulkopuolella. Vain sudet pärjäävät.
Sicariossa ei ole heikkoa lenkkiä. Del Toro, Brolin ja Blunt ovat kaikki loistavia rooleissaan. Villeneuven ohjaus on mestarillista. Hän ansaitsee Oscar-ehdokkuuden. Vaikea sanoa tuleeko sen saamaan. Sicario on hyvin paljon tämän päivän Hitchcockia. Katsokaapa vaikka alun rajanylityskohtausta.
Roger Deakinsin kameratyö on odotetusti loistavaa. Se ei ole jatkuvaa ja alleviivaavaa visuaalista pornoa, vaan tukee tarinaa. Siinä ero kuvaajan ja elokuvaajan välillä. Usein Deakins sijoittaa kameransa kauas tapahtumista, luoden eeppisen ja aavemaisen tunnelman, jossa miehet ovat lopulta kaiken keskellä aika merkityksettömiä. Mainitsemisen arvoinen on myös Theory of Everything soundtrackin säveltänyt Jóhann Jóhansson, jonka raskaat ambient-soundit ovat merkittävät osa pulssia nostattavaa tunnelmaa. Huomattavasti kiinnostavampaa kuin Steven Hawking viulut.
Sicaron takia käyn elokuvissa. Se on vuoristorata, joka osaa silti keskittyä henkilöhahmoihin ja suurempaan kontekstiin. El Chapo on uutisissa, Narcos netflixissä ja Sicaro elokuvateattereissa. Meksikon huumesota on in (totta se on). Villeneuven elokuva on yksi vuoden parhaista. Vahva suositus, kaikille.
Louder than Bombs: ***1/2
Sicaro: ****1/2
tiistai 15. syyskuuta 2015
R&A on taas täällä - muutama sana festivaalista ja seuraavista elokuvista: Gentlemen, Duke of Burgundy, Dear White People, Love & Mercy ja Victoria
Tällä viikolla se taas alkaa. Vuoden ehdoton kotimainen tapahtuma elokuvan saralla eli Rakkautta ja Anarkiaa filmifestivaali, joka siis on saavuttanut kunnioitettavan 28 vuoden iän. Jälleen kerran Helsingin keskustan valkokankaat täyttyvät paljolti elokuvista, jota Suomen maankamaralla et pysty suurelta kankaalta todistamaan. Toki mukana on myös tulevia, laajemman levityksen saavia ja ansaitsevia teoksia, mutta tunnelma ei tule missään nimessä olemaan samalla tasolla myöhemmissä perinteisissä näytöksissä.
Jälleen kerran löydän itseni myös arpomassa tulevan yhdeksänpäiväisen maratonin ohjelmaa. Rationaalisesti ajateltuna pitäisi ns. suuret elokuvat jättää tulevaisuuteen, mutta pakottava tarpeeni nähdä Denis Villeuneuven Sicario on liian suuri. Sama pätee myös Cannes voittajia Dheepan ja The Assassin. Silti syytä on myös katsoa arthouse-elokuvien valtavirtaa pidemmälle ja pyrkiä löytämään helpommin verhon taakse jääviä helmiä. Listani varmasti elää vielä viikon aikana, mutta todennäköisesti tule viettämään aikaisempia vuosia enemmän amerikkalaisen indie-elokuvan parissa. Siitä pitää huolen Green Room, Dope, Listen Up Philip, Nasty Baby ja The Diary of a Teenage Girl. Tuntuu siltä, että vihdoinkin amerikkalainen indie on pääsemässä eroon siitä jo kliseeksi muodostuneesta leimasta, jota Sundance-voittajat niin usein kantavat: Nokkelaa dialogia hassunkuristen hahmojen suusta ja lopuksi aitoa, mutta niin amerikkalaisesti sokeroitua tunnetulvaa. Ilmeisesti siis Earl and the Dying Girl kuuluu tähän kastiin...mutta ei arvostella kirjaa kansien perusteella.
Lisäksi halusin vielä kirjoittaa muutaman sanan niistä festivaalilla esitettävistä elokuvista, jotka olen jo nähnyt.
Gentlemen on elokuva, joka ansaitusti hävisi viime vuoden Ruotsin Jussi-vastineen, Guldbaggen, mestarilliselle Turistille. Gentlemen ei ole huono elokuva. Se on tuotannollisesti ja näyttelijätyöltään korkeinta laatua, mutta ikävä kyllä ruotsalaiseen ilmeisesti klassikko-teokseen perustuvan elokuvan käsikirjoitus sinkoilee epämääräisesti sivujuonesta toiseen. Kokonaisuus ei toimi, vaikka kuva onkin kaunista. Pidin enemmän ohjaaja Mikael Marcimain edellisestä elokuvasta Call Girl, mutta kunnianhimoa ei ainakaan tältä tekijältä puutu.
Duke of Burgundy on selkeätä jatkumoa ohjaaja Peter Stricklandin edelliselle työlle Berberian Sound Studiolle. Tässäkin elokuvassa lainataan paljon eurooppalaisesta 70-luvun kauhusta, vaikka kauhuelokuva ei tämäkään ole. Kyse on jonkinlaisesta Bergmanilaisesta BDSM- tulkinnasta kuvattuna eurooppalaisten noitaelokuvalinssien läpi. Kuvaa käsitellään luovasti ja musiikki on sopivan uneliasta ja painajaismaista. Kaikille The Duke of Burgundy ei missään nimessä ole, mutta jos osaa arvostaa teknillisesti briljanttia mutta taiteellisesti jo ylikuohuvaa elokuvaa, niin suosittelen.
Dear White People taas on alleviivatun intellektuelli vastine Spike Leen Do the Right Thingille. Ei ole kysymystäkään etteikö ohjaaja-käsikirjoittaja Justin Simienillä olisi paljon annettavaa aiheelle ja elokuva onkin komediaa enemmän tarkkanäköinen satiiri. Mieleen tulee Brett Easton Ellis sovitus The Rules of Attraction, jossa nautinnonnälkäiset valkoihoiset ovat korvattu kunnianhimoisilla tummaihoisilla - siis tyylillisesti, ei sisällöllisesti. Dear White People on Obama- aikakauden älykäs tuote ja Justin Simien kiinnostava uusi ääni amerikkalaisessa elokuvassa.
Love & Mercy on tuottajana aiemmin toimineen Bill Pohladin hieman tavallista luovemmin toteutettu henkilökuva Beach Boysin keulahahmosta Brian Wilsonista. Brian Wilson oli ja on musikaalinen nero, joka paini oman kunnianhimonsa lisäksi lievästä ja vähemmän lievästä mielenvikaisuudesta. Elokuva hyppii kahden aikakauden välillä hieman keinotekoisesti. 1960-luvun jälkimmäisellä puoliskolla Brian Wilson on täysin kyllästynyt isänsä operoimaan, surffimusiikin kaupallista irvikuvaa edustavaan Beach Boysiin ja päästääkin oman kunnianhimonsa ja luovuuden valloilleen tehdessään Pet Sounds- albumia. 1980-luvun loppuun perustuva elokuvan toinen puolisko taas käy läpi Brian Wilson taistelua irtautua häntä kontrolloivasta rahanahneesta terapeutista. Puoliksi henkilökuva - puoliksi romanttinen draama yhtälö ei täysin toimi ja etenkin aikahyppyjen rytmitys häiritsee kokonaisuutta. Silti elokuva löytää sielunsa aina kuin Paul Danon loistava Wilson johtaa merkillisiä studioäänityksiä. Love & Mercy jää hieman TV-elokuva tasolla, vaikka potentiaalia löytyy paljon.
Lopuksi vielä elokuva, jonka takia minun vain piti kirjoittaa koko tämä festivaaliepilogi. Olen aikaisempina vuosina koonnut jonkintapaisen palkintolistan festivaalin elokuville - Cannesin tapaan. Vaikka edessä on vielä lukematon määrä hienoja elokuvia, olen varma että tulen palkitsemaan Sebastian Schipperin Victorian.
Victoria on puoliksi lämminhenkinen nuoruuskuvaus ja puoliksi pulssia nostattava trilleri. Lisäksi se on myös se elokuva, joka on kuvattu yhdellä otolla. Ja ei, elokuvan kesto ei ole 80 minuuttia vaan 140 minuuttia. Sitä on tietysti verrattu viime vuoden Oscar-kahmija Birdmaniin, mutta todellisuudessa nämä kaksi elokuvaa ovat täysin erilaisia. Birdman on taikatemppu, kun taas Victoria on elokuvaa isolla E:llä. En vieläkään pysty käsittämään miten Victoria pystyy olemaan niin hyvä elokuva...
Juoni on hyvin simppeli (mitä luulitte?). Espanjasta kotoisin, mutta Berlinissä asuva nuori nainen Victoria poistuu aamuyöstä klubilta ja liittyy neljään paikalliseen katujen pojan matkaan. Jatkot saavat synkän käänteen, kun pojat joutuvat velvollisuudesta toteuttamaan rikoksen. Victoria on elokuva, joka tuo mieleen niin Kassovitzin La Hainen kuin myös 50-luvun rikoselokuvat kuten Rififin. Itse rikos ei ole kiinnostava, vaan päähenkilöiden kohtalot. Victoria näyttää, että elokuvia voidaan vielä tehdä uusilla tavoilla. Kiitokset kuuluvat ohjaajan lisäksi paljolti dialogia improvisoiville näyttelijöille, sekä tietenkin kuvaajalle. Victoria on se elokuva, joka on minulle tällä hetkellä ainakin vuoden 2015 tärkein elokuva. Ajattelin mennä katsomaan sen uudestaan ja suosittelen, että tekin ostatte lipun näytökseen.
Jälleen kerran löydän itseni myös arpomassa tulevan yhdeksänpäiväisen maratonin ohjelmaa. Rationaalisesti ajateltuna pitäisi ns. suuret elokuvat jättää tulevaisuuteen, mutta pakottava tarpeeni nähdä Denis Villeuneuven Sicario on liian suuri. Sama pätee myös Cannes voittajia Dheepan ja The Assassin. Silti syytä on myös katsoa arthouse-elokuvien valtavirtaa pidemmälle ja pyrkiä löytämään helpommin verhon taakse jääviä helmiä. Listani varmasti elää vielä viikon aikana, mutta todennäköisesti tule viettämään aikaisempia vuosia enemmän amerikkalaisen indie-elokuvan parissa. Siitä pitää huolen Green Room, Dope, Listen Up Philip, Nasty Baby ja The Diary of a Teenage Girl. Tuntuu siltä, että vihdoinkin amerikkalainen indie on pääsemässä eroon siitä jo kliseeksi muodostuneesta leimasta, jota Sundance-voittajat niin usein kantavat: Nokkelaa dialogia hassunkuristen hahmojen suusta ja lopuksi aitoa, mutta niin amerikkalaisesti sokeroitua tunnetulvaa. Ilmeisesti siis Earl and the Dying Girl kuuluu tähän kastiin...mutta ei arvostella kirjaa kansien perusteella.
Lisäksi halusin vielä kirjoittaa muutaman sanan niistä festivaalilla esitettävistä elokuvista, jotka olen jo nähnyt.
Gentlemen on elokuva, joka ansaitusti hävisi viime vuoden Ruotsin Jussi-vastineen, Guldbaggen, mestarilliselle Turistille. Gentlemen ei ole huono elokuva. Se on tuotannollisesti ja näyttelijätyöltään korkeinta laatua, mutta ikävä kyllä ruotsalaiseen ilmeisesti klassikko-teokseen perustuvan elokuvan käsikirjoitus sinkoilee epämääräisesti sivujuonesta toiseen. Kokonaisuus ei toimi, vaikka kuva onkin kaunista. Pidin enemmän ohjaaja Mikael Marcimain edellisestä elokuvasta Call Girl, mutta kunnianhimoa ei ainakaan tältä tekijältä puutu.
Duke of Burgundy on selkeätä jatkumoa ohjaaja Peter Stricklandin edelliselle työlle Berberian Sound Studiolle. Tässäkin elokuvassa lainataan paljon eurooppalaisesta 70-luvun kauhusta, vaikka kauhuelokuva ei tämäkään ole. Kyse on jonkinlaisesta Bergmanilaisesta BDSM- tulkinnasta kuvattuna eurooppalaisten noitaelokuvalinssien läpi. Kuvaa käsitellään luovasti ja musiikki on sopivan uneliasta ja painajaismaista. Kaikille The Duke of Burgundy ei missään nimessä ole, mutta jos osaa arvostaa teknillisesti briljanttia mutta taiteellisesti jo ylikuohuvaa elokuvaa, niin suosittelen.
Dear White People taas on alleviivatun intellektuelli vastine Spike Leen Do the Right Thingille. Ei ole kysymystäkään etteikö ohjaaja-käsikirjoittaja Justin Simienillä olisi paljon annettavaa aiheelle ja elokuva onkin komediaa enemmän tarkkanäköinen satiiri. Mieleen tulee Brett Easton Ellis sovitus The Rules of Attraction, jossa nautinnonnälkäiset valkoihoiset ovat korvattu kunnianhimoisilla tummaihoisilla - siis tyylillisesti, ei sisällöllisesti. Dear White People on Obama- aikakauden älykäs tuote ja Justin Simien kiinnostava uusi ääni amerikkalaisessa elokuvassa.
Love & Mercy on tuottajana aiemmin toimineen Bill Pohladin hieman tavallista luovemmin toteutettu henkilökuva Beach Boysin keulahahmosta Brian Wilsonista. Brian Wilson oli ja on musikaalinen nero, joka paini oman kunnianhimonsa lisäksi lievästä ja vähemmän lievästä mielenvikaisuudesta. Elokuva hyppii kahden aikakauden välillä hieman keinotekoisesti. 1960-luvun jälkimmäisellä puoliskolla Brian Wilson on täysin kyllästynyt isänsä operoimaan, surffimusiikin kaupallista irvikuvaa edustavaan Beach Boysiin ja päästääkin oman kunnianhimonsa ja luovuuden valloilleen tehdessään Pet Sounds- albumia. 1980-luvun loppuun perustuva elokuvan toinen puolisko taas käy läpi Brian Wilson taistelua irtautua häntä kontrolloivasta rahanahneesta terapeutista. Puoliksi henkilökuva - puoliksi romanttinen draama yhtälö ei täysin toimi ja etenkin aikahyppyjen rytmitys häiritsee kokonaisuutta. Silti elokuva löytää sielunsa aina kuin Paul Danon loistava Wilson johtaa merkillisiä studioäänityksiä. Love & Mercy jää hieman TV-elokuva tasolla, vaikka potentiaalia löytyy paljon.
Lopuksi vielä elokuva, jonka takia minun vain piti kirjoittaa koko tämä festivaaliepilogi. Olen aikaisempina vuosina koonnut jonkintapaisen palkintolistan festivaalin elokuville - Cannesin tapaan. Vaikka edessä on vielä lukematon määrä hienoja elokuvia, olen varma että tulen palkitsemaan Sebastian Schipperin Victorian.
Victoria on puoliksi lämminhenkinen nuoruuskuvaus ja puoliksi pulssia nostattava trilleri. Lisäksi se on myös se elokuva, joka on kuvattu yhdellä otolla. Ja ei, elokuvan kesto ei ole 80 minuuttia vaan 140 minuuttia. Sitä on tietysti verrattu viime vuoden Oscar-kahmija Birdmaniin, mutta todellisuudessa nämä kaksi elokuvaa ovat täysin erilaisia. Birdman on taikatemppu, kun taas Victoria on elokuvaa isolla E:llä. En vieläkään pysty käsittämään miten Victoria pystyy olemaan niin hyvä elokuva...
Juoni on hyvin simppeli (mitä luulitte?). Espanjasta kotoisin, mutta Berlinissä asuva nuori nainen Victoria poistuu aamuyöstä klubilta ja liittyy neljään paikalliseen katujen pojan matkaan. Jatkot saavat synkän käänteen, kun pojat joutuvat velvollisuudesta toteuttamaan rikoksen. Victoria on elokuva, joka tuo mieleen niin Kassovitzin La Hainen kuin myös 50-luvun rikoselokuvat kuten Rififin. Itse rikos ei ole kiinnostava, vaan päähenkilöiden kohtalot. Victoria näyttää, että elokuvia voidaan vielä tehdä uusilla tavoilla. Kiitokset kuuluvat ohjaajan lisäksi paljolti dialogia improvisoiville näyttelijöille, sekä tietenkin kuvaajalle. Victoria on se elokuva, joka on minulle tällä hetkellä ainakin vuoden 2015 tärkein elokuva. Ajattelin mennä katsomaan sen uudestaan ja suosittelen, että tekin ostatte lipun näytökseen.
torstai 13. elokuuta 2015
Trainwreck - romcum vanhoine vikoineen
Judd Apatow on taitava kirjoittamaan vitsejä. Judd Apatow ei kuitenkaan ole hyvä ohjaamaan elokuvia. Kolmen vuoden takaisen laadullisen ja taloudellisen epäonnistumisen This is 40 jälkeen mies on saanut taas aikaan menestyselokuvan, josta suurin kiitos kuuluu suuressa nosteessa olevalle Amu Schumerille. Amy Schumer on tämän hetken räiskyvien ja rääväsuisten naiskoomikoiden it-girl. Hän latelee haastatteluissa rohkeita vitsejä ja sensuroimattomia mielipiteitä, stand-up koomikkona hän repii vanhoillisen naismallin palasiksi ja kusee sen päälle, ja omassa sketsiohjelmassaan hän ei pelkää tarttua yhteenkään tabuun. Suosittelen tutustumaan esimerkiksi koomikon loistavaan 12 angry men parodiaan, jossa valamiehet väittelevät onko Amy Schumer tarpeeksi kuuma televisioon tai Cosbyn oikeudenkäyntisketsiin, jossa puolustusasianajajan koko puolustus perustuu 80-luvun rakastettuun Cosby-shown Cosbyyn. Amy Schumer tekee pilkkaa maailmassa vallitsevista pinnallisuuteen ja viihteeseen perustuvista kirjoittamattomista säännöistä, joita kukaan ei kehtaisi edes paperille kirjoittaa. Julkinen paheksunta on vain oman egon kiillotusta, kun todellisuudessa suurin osa ihmisistä hyväksyy hiljaa ajan vääristyneet normit. Julkinen paheksunta kun ei johda mihinkään niin kauan kuin kaikki silti hiljaa hyväksyvät sen hetken todellisuuden. Afrikassa kuolee lapsia nälkään. Niin kauheata.
Vähän eksyttiin aiheesta, mutta pohjustus on välttämätön, jotta pystyn perustelemaan miksi Trainwreck on elokuvana ainakin aavistuksen...noh...trainwreck. Vaikea sanoa ketä kohtaan syyttävän sormen pitäisi osoittaa; käsikirjoittaja Schumeria, joka ei todellisuudessa muuta perinteisen romanttisen komedian kaavaa mitenkään vai Apatow'ta, jonka elokuvien rytmitys edelleenkin muistuttaa krapulaista sunnuntaita ja joka ei vain pysty saksimaan elokuvistaan niitä tarvittavia 15 - 20 minuuttia.
Aloitetaan Apatowsta, koska se on helpompaa. Judd Apatow'n elokuvat laahaavat. Ne ovat aina laahanneet ja se käytännössä toimii ainoastaan Funny Peoplessa, jossa päivien matelevuus on sopivaa vastapainoa koomikoiden pakolliselle tarpeelle saada ympärillä olevat ihmiset nauramaan. Trainwreck alkaa ohjaajan uran visuaalisesti näyttävimmällä otoksella, mutta hyvin nopeasti se mukautuu vanhaan visuaalisesti kuluneeseen kaavaan, jossa värimaailmat ovat aneemisen kirkkaita ja kohtaukset jatkuvat aavistuksen liian pitkään. Dialogi naurattaa, mutta se menettää tehoansa löysällä leikkauksella.
Apatow'lla on myös pakottava tarve ympätä elokuviinsa aitoja julkisuuden henkilöitä. Paikoitellen se johtaa viihdyttäviin tilanteisiin, mutta se alkaa muistuttamaan jo kulunutta maneeria, jota ei tarvitsisi toistaa jokaisessa elokuvassa. Sama pätee myös elokuvien henkilögalleriaan, jossa samat teemat toistuvat teoksesta toiseen. Hankalat isät, yksinkertaiset ystävät, ystävät jotka takovat järkeä päähenkilöön sekä suojelevat aviossa elävät siskot ovat henkilöhahmoja, joihin olemme jo tutustuneet. Aikoinaan pidin Apatow'ta Y-sukupolven James L. Brooksina, mutta todellisuudessa taidetaan olla lähempänä Nora Ephronia.
Amy Schumer on John Cenan ohella parasta Trainwreckissä. Ikävä kyllä Trainwreck ei ole missään nimessä parasta Amy Schumeria. Elokuvan epilogissa isä havainnollistaa nukkejen avulla tyttärilleen pettämisen tarpeen. Se on kohtauksena hyvin hauska, mutta henkilöhahmojen taustoittamisena halpa keino. Sama vaivaa koko elokuvaa. Vaikka stand-upiakin lähenevät vitsit naurattavat, ei elokuva tarinoineen ole oikein mistään kotoisin. Kaikki juonen partikkelit ovat käytetty ja kulutettu aiemminkin. Schumerin hahmo on lopulta sekoitus Mcconaugheymaista naistenmiestä ja Rogenmaista epäorganisoitua säätäjää. Buzzfeedmainen kuukausijulkaisu, jossa Amy työskentelee on pilkankohteena liian helppo. Ja sitten vielä se itse se romanttinen tarina. Totuus on, että Trainwreck ei muutaman pano- ja kuukautisvitsin lisäksi eroa massasta mitenkään. Lisäksi, oletettavasti feministisenä komediana, Trainwreckin maailmankuva on yllättävän vanhoillinen. Kyse on edelleenkin naisesta, joka löytää sisäisen rauhan vasta löydettyään miehen. Hääpakkomielteen sijaan päähenkilöä kiinnostaa yhden illan jutut ja päihteet, mutta kaava on silti sama.
Spoileri! Elokuvan finaalin suuressa "romanttisessa eleessä" Amy Schumer esittää uuden vähemmän kyynisemmän itsensä tanssimalla vilpittömästi cheerleadereiden kanssa. Inside Amy Schumerin Amy ei olisi tanssinut. Trainwreck on todiste siitä, että studio-komediassa saa näyttää särmää, kunhan sen lopuksi käärii hattaraan.
En olettanut, että Trainwreck on puhdasta romcom anarkiaa, mutta en missään nimessä uskonut sen noudattavan näin holistisesti 80- ja 90-luvun kliseisiä sääntöjä. Apatow'n ohjausta rasittaa vanhat vaivat, mutta käsikirjoituksen juoni on elokuvan suurin synti. Tina Fey ei ehkä ole yhtä räävitön kuin Amy Schumer, mutta hänen käsikirjoituksensa ovat olleet teemallisesti huomattavasti kunnianhimoisempia. Prinsessa se on prinsessa, vaikka huulesta roikkuu rööki.
**1/2
Vähän eksyttiin aiheesta, mutta pohjustus on välttämätön, jotta pystyn perustelemaan miksi Trainwreck on elokuvana ainakin aavistuksen...noh...trainwreck. Vaikea sanoa ketä kohtaan syyttävän sormen pitäisi osoittaa; käsikirjoittaja Schumeria, joka ei todellisuudessa muuta perinteisen romanttisen komedian kaavaa mitenkään vai Apatow'ta, jonka elokuvien rytmitys edelleenkin muistuttaa krapulaista sunnuntaita ja joka ei vain pysty saksimaan elokuvistaan niitä tarvittavia 15 - 20 minuuttia.
Aloitetaan Apatowsta, koska se on helpompaa. Judd Apatow'n elokuvat laahaavat. Ne ovat aina laahanneet ja se käytännössä toimii ainoastaan Funny Peoplessa, jossa päivien matelevuus on sopivaa vastapainoa koomikoiden pakolliselle tarpeelle saada ympärillä olevat ihmiset nauramaan. Trainwreck alkaa ohjaajan uran visuaalisesti näyttävimmällä otoksella, mutta hyvin nopeasti se mukautuu vanhaan visuaalisesti kuluneeseen kaavaan, jossa värimaailmat ovat aneemisen kirkkaita ja kohtaukset jatkuvat aavistuksen liian pitkään. Dialogi naurattaa, mutta se menettää tehoansa löysällä leikkauksella.
Apatow'lla on myös pakottava tarve ympätä elokuviinsa aitoja julkisuuden henkilöitä. Paikoitellen se johtaa viihdyttäviin tilanteisiin, mutta se alkaa muistuttamaan jo kulunutta maneeria, jota ei tarvitsisi toistaa jokaisessa elokuvassa. Sama pätee myös elokuvien henkilögalleriaan, jossa samat teemat toistuvat teoksesta toiseen. Hankalat isät, yksinkertaiset ystävät, ystävät jotka takovat järkeä päähenkilöön sekä suojelevat aviossa elävät siskot ovat henkilöhahmoja, joihin olemme jo tutustuneet. Aikoinaan pidin Apatow'ta Y-sukupolven James L. Brooksina, mutta todellisuudessa taidetaan olla lähempänä Nora Ephronia.
Amy Schumer on John Cenan ohella parasta Trainwreckissä. Ikävä kyllä Trainwreck ei ole missään nimessä parasta Amy Schumeria. Elokuvan epilogissa isä havainnollistaa nukkejen avulla tyttärilleen pettämisen tarpeen. Se on kohtauksena hyvin hauska, mutta henkilöhahmojen taustoittamisena halpa keino. Sama vaivaa koko elokuvaa. Vaikka stand-upiakin lähenevät vitsit naurattavat, ei elokuva tarinoineen ole oikein mistään kotoisin. Kaikki juonen partikkelit ovat käytetty ja kulutettu aiemminkin. Schumerin hahmo on lopulta sekoitus Mcconaugheymaista naistenmiestä ja Rogenmaista epäorganisoitua säätäjää. Buzzfeedmainen kuukausijulkaisu, jossa Amy työskentelee on pilkankohteena liian helppo. Ja sitten vielä se itse se romanttinen tarina. Totuus on, että Trainwreck ei muutaman pano- ja kuukautisvitsin lisäksi eroa massasta mitenkään. Lisäksi, oletettavasti feministisenä komediana, Trainwreckin maailmankuva on yllättävän vanhoillinen. Kyse on edelleenkin naisesta, joka löytää sisäisen rauhan vasta löydettyään miehen. Hääpakkomielteen sijaan päähenkilöä kiinnostaa yhden illan jutut ja päihteet, mutta kaava on silti sama.
Spoileri! Elokuvan finaalin suuressa "romanttisessa eleessä" Amy Schumer esittää uuden vähemmän kyynisemmän itsensä tanssimalla vilpittömästi cheerleadereiden kanssa. Inside Amy Schumerin Amy ei olisi tanssinut. Trainwreck on todiste siitä, että studio-komediassa saa näyttää särmää, kunhan sen lopuksi käärii hattaraan.
En olettanut, että Trainwreck on puhdasta romcom anarkiaa, mutta en missään nimessä uskonut sen noudattavan näin holistisesti 80- ja 90-luvun kliseisiä sääntöjä. Apatow'n ohjausta rasittaa vanhat vaivat, mutta käsikirjoituksen juoni on elokuvan suurin synti. Tina Fey ei ehkä ole yhtä räävitön kuin Amy Schumer, mutta hänen käsikirjoituksensa ovat olleet teemallisesti huomattavasti kunnianhimoisempia. Prinsessa se on prinsessa, vaikka huulesta roikkuu rööki.
**1/2
keskiviikko 12. elokuuta 2015
Inside Out - Mielen sopukoissa: Pixar pähkinänkuoressa
Odotukseni Pixarin uutta elokuvaa kohtaan ovat aina kohtuuttomat. Suurimpana syynä ovat vuodet 2007 - 2010, kun elokuvastudio ei yksinkertaisesti päästänyt käsistään kankaalle mitään muuta kuin täysin timanttista tuotosta. Ratatouille, Wall-e, Up ja Toy Story 3 ovat kuuluneet helposti tekovuosiensa parhaimpiin elokuviin. Ne alleviivaavat myös hyvin koko elokuvastudion sitovaa mantraa, jossa painotetaan ahkeruutta ja täydellisyydentavoittelua, universaaleja arvoja, rohkeutta ja luovuutta sekä tietenkin perhettä. Ulkopuolisesta näkökulmasta Pixar muistuttaa, edesmenneen kummisetänsä Steve Jobsin suojeluksessa, jonkinlaiselta lapsen uteliaisuudelle omistautuneelta nörttien kultilta ja sitä se varmaan onkin, mutta se on myös aikakautemme (ja ajankuvamme) parhaimpia esimerkkejä organisaatiosta, jonka elinehto on tuottaa luovuutta.
Pixarin johdossa ovat mahdollisesti Hollywoodin parhaat tarinan- ja draamankertojat. Vaikka lähtökohdiltaan elokuvat eivät useimmiten eroa simppeleistä lastenkirjoista, sysäävät tarinankertojat ne täyteen tosielämän tunteita. Ratatouillessa kyynisten kriitikonlasien läpi koko elämää katsovan Anton Egon sydän sulaa, kun hän maistaa niinkin perinteistä ja maallista annosta kuin Remyn tekemää ratatouillea. Samoin käy myös kivettyneille aikuisille Pixarin elokuvien parissa. Ne löytävät sisäisen lapsemme ja maalaavat menneen ajan pastellinväriseen melankoliaan.
Viime vuosina Pixarille on tullut enemmän huteja... On mahdollista, että yrityskauppa Disneyn kanssa johti tasokkaampaan Disney-elokuvaan (Frozen, Wreck-it Ralph) ja heikkolaatuisempaan Pixar-kuvaan (Brave, Cars 2 ja Monsters University 2). Kenties tarinankertojien organisaation ylittävät vastuut ovat jättäneet kuolleen kulman oman studion tuotoksiin... Vaikea sanoa, mutta odotukseni uutta Pixar elokuvaa kohtaan pysyvät edelleen korkealla ja varsinkin silloin, kun ohjaajana on hyvin mahdollisesti studion kirkkain tähti Pete Docter (Monsters Inc. ja Up).
Pete Docterin Monsters Inc. on mielestäni Pixarin ensimmäinen mestariteos. Se rakentaa kokonaan uuden maailman lähtökohdasta, jossa pieni lapsi jää iltaisin yksin omaan huoneeseen. Elokuva on täynnä tarkkanäköisiä huomioita yrityskulttuurista, mutta myös puhdasta mielikuvitusta oman maailmanlogiikkansa kautta. Up on ehkä vieläkin parempi elokuva, ehkä. Up on lopulta vaikea elokuva arvostella, sillä sen sisältä löytyy lyhytelokuva/historiikki, joka on ylivoimaisesti Pixarin paras tuotos ikinä. Carl Fredricksenin elämä käydään läpi kyynelkanavat avaavan 3-minuutin jakson kautta. On totta, että muu elokuva ei yllä samalla tasolle, mutta mikä voisi yltää? Docter onnistuu kolmessa minuutissa kertomaan enemmän kuin suurin osa elokuvista koko kestonsa ajalta.
Inside Out onkin hyvin selkeää jatkumoa Docterin aiemmille teoksille. Monsterien tapaan se rakentaa täysin uuden maailman ja logiikan sen ympärille. Jos esikoisteos perustui yritykseen, niin Inside Outin aivot ovat verrattavissa kaupunkiin. Upin tavoin taas uutuus on myös kiinnostunut elämän realismista ja se näyttäytyy lähes värittömänä San Franciscona. Tarinan keskiössä on 11-vuotias Riley, joka isänsä työn takia (IT ja San Francisco;) joutuu muuttamaan pois kaverien ja elämänsä luota Minnesotasta. Aivoissa käynnistyy valtaisa kriisitila, jota pyrkivät selvittämään aivojen viisi perusluonnetta; ilo, suru, pelko, kiukku ja inho, joista jokaisella on oma tehtävänsä, jopa surulla.
Inside Out on myös omalla tavallaan, jopa meta-Pixaria, sillä kuten elämässä niin myös Pixarin elokuvissa on oikea annos jokaista perustunnetta. Pixarin elokuvat ovat aina perustuneet oikeaan sekoitukseen iloa ja surua, kuten myös siis elämä ja Inside Out. Rileyn loputon muistoarkisto voi yhtälailla olla Pixarin idea-arkisto. Tosin tavallaan aivojen komentokeskuksen ulkopuolinen alue tuntuu välillä, jopa ideoiden kaatopaikalta. Omana juonena/maailmana se tuntuu jopa laiskalta, mutta tarinan suuremmassa kontekstissa sen voi antaa anteeksi.
Elokuva kertoo myös muutoksesta, menneisyydestä ja ajan kulumisesta. Muistot pysyvät mielessämme, mutta niiden merkitys muuttuu. Samalla vanheneminen ei ole pelkkää ajan kulumista, vaan myös näkökulmien muuttumista. Vaikka suru alunperin tuntuukin täysin turhalta, tuo se elämäämme/henkilöömme tarvittavaa syvyyttä ja merkitystä. Nopeasti huomaammekin, että vaikka lapsen aivojen komentokeskuksessa johtajana toimii ilo, se ei päde kaikkien aivoihin. Lapsen puhdas ilo, se ajatus/ilmiö mitä Pixar niin kunnioittaa, on helposti katoavaa. Tavallaan sen kuuluukin kadota jossain määrin, mutta se pitäisi pystyä nostamaan myös helposti esille. Jokaisen meistä on huolehdittava omasta "fun islandistamme".
Docterin elokuva on idea - ja rakennetasolla briljantti. Se on luonut aivojen toiminnasta animaatioelokuvaan sopivan viitekehyksen. Lisäksi se avaa tulkintoja esimerkiksi aikuiseksi kasvamiselle, masennukselle ja sukupuoli-identiteetin kehitykselle. Frozenin tavoin pääosassa ovat naiset ja tuntuukin, että animaatioelokuvat ovat suunnannäyttäjiä perinteiselle Hollywoodille. Inside Outissa on valtavasti sisältöä, jota ihailla.
Samalla on todettava, että itse juonen puolella elokuva on haavoittuvainen. Upin heikkoushan löytyy sen hyvin perinteisestä tarinasta kunhan viidakkoon päästään ja samat ongelmat ovat myös nähtävissä Inside Outissa. Kun ilo ja suru eksyvät komentokeskuksen ulkopuolelle, katoaa elokuvasta sen suurin mielikuvitus. Ollaan jonkinlaisessa mielen Liisa Ihmemaassa -skenaariossa, joka ei kuitenkaan ole mielikuvituksellisesti tai visuaalisesti niin häikäisevä. Ongelma on jopa suuri, mutta tarinan suuremmassa mittakaavassa sen haluaa jättää huomioimatta.
Inside Out ei ole täydellinen elokuva, eikä se edes lukeudu Pixarin parhaimpiin, ainakaan ensimmäisen katsomiskokemuksen jälkeen. Kunnianhimonsa ja tarinan rakenteen puolesta se on taas valtaisa saavutus. Pixarille se on paluu oikealle tielle ja toivottavasti ongelmissa vellonut The Good Dinosaur jatkaa Pixarin laadullista voittokulkuetta. Inside Out todistaa, että Pixar on edelleen se luova paja, joka löytää merkityksen elämän pienistä hetkistä. Katsomiskokemuksen voimakkuus löytyy niistä arkisista itsestäänselvyyksistä ja elämän realismeista. Hauskaa vaan, että parhaiten se on ymmärretty ja toteutettu animaatiossa.
****
Pixarin johdossa ovat mahdollisesti Hollywoodin parhaat tarinan- ja draamankertojat. Vaikka lähtökohdiltaan elokuvat eivät useimmiten eroa simppeleistä lastenkirjoista, sysäävät tarinankertojat ne täyteen tosielämän tunteita. Ratatouillessa kyynisten kriitikonlasien läpi koko elämää katsovan Anton Egon sydän sulaa, kun hän maistaa niinkin perinteistä ja maallista annosta kuin Remyn tekemää ratatouillea. Samoin käy myös kivettyneille aikuisille Pixarin elokuvien parissa. Ne löytävät sisäisen lapsemme ja maalaavat menneen ajan pastellinväriseen melankoliaan.
Viime vuosina Pixarille on tullut enemmän huteja... On mahdollista, että yrityskauppa Disneyn kanssa johti tasokkaampaan Disney-elokuvaan (Frozen, Wreck-it Ralph) ja heikkolaatuisempaan Pixar-kuvaan (Brave, Cars 2 ja Monsters University 2). Kenties tarinankertojien organisaation ylittävät vastuut ovat jättäneet kuolleen kulman oman studion tuotoksiin... Vaikea sanoa, mutta odotukseni uutta Pixar elokuvaa kohtaan pysyvät edelleen korkealla ja varsinkin silloin, kun ohjaajana on hyvin mahdollisesti studion kirkkain tähti Pete Docter (Monsters Inc. ja Up).
Pete Docterin Monsters Inc. on mielestäni Pixarin ensimmäinen mestariteos. Se rakentaa kokonaan uuden maailman lähtökohdasta, jossa pieni lapsi jää iltaisin yksin omaan huoneeseen. Elokuva on täynnä tarkkanäköisiä huomioita yrityskulttuurista, mutta myös puhdasta mielikuvitusta oman maailmanlogiikkansa kautta. Up on ehkä vieläkin parempi elokuva, ehkä. Up on lopulta vaikea elokuva arvostella, sillä sen sisältä löytyy lyhytelokuva/historiikki, joka on ylivoimaisesti Pixarin paras tuotos ikinä. Carl Fredricksenin elämä käydään läpi kyynelkanavat avaavan 3-minuutin jakson kautta. On totta, että muu elokuva ei yllä samalla tasolle, mutta mikä voisi yltää? Docter onnistuu kolmessa minuutissa kertomaan enemmän kuin suurin osa elokuvista koko kestonsa ajalta.
Inside Out onkin hyvin selkeää jatkumoa Docterin aiemmille teoksille. Monsterien tapaan se rakentaa täysin uuden maailman ja logiikan sen ympärille. Jos esikoisteos perustui yritykseen, niin Inside Outin aivot ovat verrattavissa kaupunkiin. Upin tavoin taas uutuus on myös kiinnostunut elämän realismista ja se näyttäytyy lähes värittömänä San Franciscona. Tarinan keskiössä on 11-vuotias Riley, joka isänsä työn takia (IT ja San Francisco;) joutuu muuttamaan pois kaverien ja elämänsä luota Minnesotasta. Aivoissa käynnistyy valtaisa kriisitila, jota pyrkivät selvittämään aivojen viisi perusluonnetta; ilo, suru, pelko, kiukku ja inho, joista jokaisella on oma tehtävänsä, jopa surulla.
Inside Out on myös omalla tavallaan, jopa meta-Pixaria, sillä kuten elämässä niin myös Pixarin elokuvissa on oikea annos jokaista perustunnetta. Pixarin elokuvat ovat aina perustuneet oikeaan sekoitukseen iloa ja surua, kuten myös siis elämä ja Inside Out. Rileyn loputon muistoarkisto voi yhtälailla olla Pixarin idea-arkisto. Tosin tavallaan aivojen komentokeskuksen ulkopuolinen alue tuntuu välillä, jopa ideoiden kaatopaikalta. Omana juonena/maailmana se tuntuu jopa laiskalta, mutta tarinan suuremmassa kontekstissa sen voi antaa anteeksi.
Elokuva kertoo myös muutoksesta, menneisyydestä ja ajan kulumisesta. Muistot pysyvät mielessämme, mutta niiden merkitys muuttuu. Samalla vanheneminen ei ole pelkkää ajan kulumista, vaan myös näkökulmien muuttumista. Vaikka suru alunperin tuntuukin täysin turhalta, tuo se elämäämme/henkilöömme tarvittavaa syvyyttä ja merkitystä. Nopeasti huomaammekin, että vaikka lapsen aivojen komentokeskuksessa johtajana toimii ilo, se ei päde kaikkien aivoihin. Lapsen puhdas ilo, se ajatus/ilmiö mitä Pixar niin kunnioittaa, on helposti katoavaa. Tavallaan sen kuuluukin kadota jossain määrin, mutta se pitäisi pystyä nostamaan myös helposti esille. Jokaisen meistä on huolehdittava omasta "fun islandistamme".
Docterin elokuva on idea - ja rakennetasolla briljantti. Se on luonut aivojen toiminnasta animaatioelokuvaan sopivan viitekehyksen. Lisäksi se avaa tulkintoja esimerkiksi aikuiseksi kasvamiselle, masennukselle ja sukupuoli-identiteetin kehitykselle. Frozenin tavoin pääosassa ovat naiset ja tuntuukin, että animaatioelokuvat ovat suunnannäyttäjiä perinteiselle Hollywoodille. Inside Outissa on valtavasti sisältöä, jota ihailla.
Samalla on todettava, että itse juonen puolella elokuva on haavoittuvainen. Upin heikkoushan löytyy sen hyvin perinteisestä tarinasta kunhan viidakkoon päästään ja samat ongelmat ovat myös nähtävissä Inside Outissa. Kun ilo ja suru eksyvät komentokeskuksen ulkopuolelle, katoaa elokuvasta sen suurin mielikuvitus. Ollaan jonkinlaisessa mielen Liisa Ihmemaassa -skenaariossa, joka ei kuitenkaan ole mielikuvituksellisesti tai visuaalisesti niin häikäisevä. Ongelma on jopa suuri, mutta tarinan suuremmassa mittakaavassa sen haluaa jättää huomioimatta.
Inside Out ei ole täydellinen elokuva, eikä se edes lukeudu Pixarin parhaimpiin, ainakaan ensimmäisen katsomiskokemuksen jälkeen. Kunnianhimonsa ja tarinan rakenteen puolesta se on taas valtaisa saavutus. Pixarille se on paluu oikealle tielle ja toivottavasti ongelmissa vellonut The Good Dinosaur jatkaa Pixarin laadullista voittokulkuetta. Inside Out todistaa, että Pixar on edelleen se luova paja, joka löytää merkityksen elämän pienistä hetkistä. Katsomiskokemuksen voimakkuus löytyy niistä arkisista itsestäänselvyyksistä ja elämän realismeista. Hauskaa vaan, että parhaiten se on ymmärretty ja toteutettu animaatiossa.
****
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)