Lars Von Trier on pitänyt hauskaa median kustannuksella
viimeiset vuodet. Surullisen kuuluisan Cannesin pressikonferenssin jälkeen
taiteilija on välillä esittänyt loukkaantunutta kakaraa ja välillä taas
kohauttanut tulevan ”pornoelokuvansa” mainosmateriaalilla. En muista koska
viimeksi on elokuvaa markkinoitu yhtä tehokkaasti ja nyt siis puhun nimenomaan
tehokkuudesta. Von Trier on luonut elokuvan, joka paperilla on puhdasta
provokaatiota, mutta kankaalle sittenkin harvinaisen moniulotteinen ja
ajatuksia herättävä teos, joka on kiistattoman mestarin käsialaa. Nymphomaniac
on myös yhtälailla vakavasti otettava taide-elokuva kuin myös
elokuvateollisuuden 57-vuotiaan kauhukakaran taide-elokuvan pilakuva. Von Trier
tuntee maineensa ja tuntee yleisönsä. Hän tietää tasan tarkkaan mitä nappia
painamalla syntyy mikäkin valtavirran reaktio ja hän nauttii asemastaan täysin
rinnoin. Myös katsojalle on jännittävää katsoa miehen elokuva, sillä koskaan ei
voi täysin olla varma miten tosissaan ohjaaja on jokaisesta elokuvallisesta
ratkaisustaan. Voi vain kuvitella kuinka masentunut ohjaaja hirnuu tuolissaan,
kun elokuvan päähenkilö piilottaa lukuisia pirtelölusikoita vittuunsa (lienee
oikea termi ottaen huomioon elokuvan valitseman ”cunt” sanan käytön).
Elokuva kertoo Joesta, naisesta, jonka seksuaalisuus ylittää
nyky-yhteiskunnan moraalin asettamat rajat. Stellan Skargårdin näyttelemä
aseksuaali Segelman löytää pahoinpidellyn päähenkilön syrjäiseltä kujalta ja
kantaa hänet kotiinsa turvaan. Segelmanin kotona Joe kertoo pelastajalleen
kahdeksan lukua elämästään, joiden pohjalta hänet voidaan tuomita pahaksi
ihmiseksi. Joe edustaa primitiivistä ihmistä, jonka äärimmäinen pyrkimys
nautintoon on yhteiskunnassa hiljaisesti tuomittu. Seksuaalisuus esitetään
ihmisen dominoivimpana osana, joka lopulta ohjaa lähes kaikkea tekemistämme. Vastapainona on Segelman,
mies, joka ei ole koskaan kiinnostunut seksistä muun kuin kirjallisuuden
kautta. Segelman on oppinut teoreetikko, joka pyrkii kumoamaan Joen
itsekriittiset väitteet yksi toisensa jälkeen. Joen luvut yhdistyvätkin
Segelmanin knoppitietojen kautta, niin perhokalastukseen, Fibonaccin lukujonoon
kuin kristinuskoonkin. Joen tarina kietoutuu Segelmanin tulkintojen ja
keskeytysten kautta suuremmaksi elämän ja historian mysteerien ratkomiseksi. Ei
Trier mitään jumaluutta etsi, mutta jonkinlaisten ihmisten välisen
hengellisyyden hän silti maailmastamme löytää.
Periaatteessa Nymphomaniac on Von Trierin tulkinta omasta
maailmankuvastaan, jossa ihmisen eläimelliset halut tasapainoilevat teoreettisemman
ajattelun kanssa. Joe edustaa individualistisempaa, mutta samalla rehellisempää
ajattelumallia. Seligman taas on tavallaan rakastunut, yhteiskunnan tavoin,
omiin nokkeluuksiinsa ja saarnoihinsa. Huomattavaa on myös kuinka se
sovinnaisempi osapuoli lopulta sortuu myös moraalisesti täysin rappeutuneeseen
tekoon. Vaikka Von Trier tietenkin samalla osoittaa syyttävää sormeansa koko miehistä
sukupuolta kohtaan, on se myös osoitus yhteiskunnan tekopyhyydestä.
Seksi on tietenkin myös suuressa osassa elokuvaa. Von
Trierillä ei ole juuri minkäänlaista sensuuria valitsemissaan kuvissa ja osa
onkin puhdasta provokaatiota. Samalla kuitenkin Trier pyrkii kuvaamaan ihmisen
seksuaalisuutta ja sen merkitystä sukupuolten välisiin valtasuhteisiin. Miehen
taskupysäköintitaitojen merkitys on itse tekoa paljon suuremmassa asemassa maskuliinisessa
psyykkeessä. Seksi on nautinnon lisäksi myös vallankäytönväline ja
kommunikaatiovälineenä se on yksi monimutkaisimmista elekielistä. Trier pyrkii
rohkeasti selittämään ja esittämään
tätä tabua, jonka yhteiskunta kuitenkin nykyään hyväksyy pornon kautta. Trier
jatkaa myös Antichristin teesejä, jossa miesten kaksinaismoralismilla on pitkät
juuret ja, jossa kierre tuntuu vaan jatkuvan uudestaan ja uudestaan. Lopulta on
myös mahdotonta olla kuvittelematta veijari Trieriä nauttimassa olostaan
nelituntisen ”pornoeepoksen” arvostettuna ohjaajana. Vaikka Trierillä on paljon
sanottavaa, hän myös rakastaa kohun herättämistä.
Visuaalisesti Nymphomaniac on tyylikäs ja leikkisä. Von Trier
tekee jokaisesta elokuvan luvusta täysin oman näköisensä pienillä kikkailulla,
mutta samalla kaikki sopii kuitenkin täydellisesti ohjaajan omaan universumiin.
Elokuva myös kokoaa jollain tasolla ohjaajan aiempaa tuotantoa yhteen. Neljän
tunnin aikana nähdään useita viittauksia Trierin aiempiin elokuviin, joista
mieleenpainuvimpana katsojaa ahdistavasti härnäävä kumarrus Antichristin
alkuun.Tuntuu siltä, että Nymphomaniacin kautta ohjaaja pistää omat ajatuksensa
ja uransa yksiin kansiin.
Ohjaaja-näyttelijäpari Trier-Gainsbourgista on viimeistään
nyt tullut uuden vuosituhannen hedelmäisin yhteistyö, vaikkakin kyseessä on
samalla yksi rankimmista. Charlotte Gainsbourgin luottaa ohjaajaansa ja pistää
jälleen kerran likoon kaikkensa. Myös Jamie Bell ansaitsee maininnan jäätävän kylmästä roolistaan
sadomasokistisia palveluita tarjoavana K:na.
Rankasta aiheesta ja valtaisasta pituudestaan huolimatta
Nymphomaniac ei ole liiallisen raskasta katsottavaa. Tanskalaisen ohjaajaneron
vääristynyt huumorintaju esiintyy yllättävän usein kankaalla, eikä elokuva ota
itseään missään vaiheessa haudanvakavasti. Melancholia ja Antichrist ovat
katselukokemuksina huomattavasti raskaampia. Nymphomaniac on vähintäänkin
Trierin paras sitten Dogvillen. Se on käsittämättömän kunnianhimoinen ja
painava elokuva, joka silti uskaltaa nauraa itselleen. Se tarjoaa
kaikennähneelle elokuvayleisölle jotain täysin uutta ja sen takia se ansaitsee
kaiken arvostuksen. Von Trierin elokuvallinen kieli on täysin omaa luokkaansa
ja tuntuu siltä, että mies saa tehdä täysin mitä itse lystää…paitsi tietenkin
julkaista elokuvaansa viiden ja puolen tunnin versiona.
*****
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti