Reilu 10 vuotta sitten Sofia Coppola puristi tuoreen
avioeronsa tuskan filmille ja lopputuloksena oli 2000-luvun mestariteos Lost in
Translation. Nyt avioeron toinen osapuoli, Spike Jonze, on luonut elokuvan,
jolla on varmasti laajalti kosketuspintaa hänen omien kymmenen vuoden takaisten
kokemustensa kanssa. Vaikka paperilla Her vaikuttaakin kertovan ennemminkin
teknologian ja sosiaalisten suhteiden sekoittumisesta uudella vuosituhannella,
paljastuu se lopulta varsin inhimilliseksi kertomukseksi rakkaudesta ja sen
kaipuusta. Her on Hollywoodin innovatiivisimman ohjaajan rikas ja koskettava
pohdinta niin parisuhteesta ja sen kariutumisesta kuin yksinäisyydestäkin.
Spike Jonzen melankolinen rakkauskertomus koostuu pitkälti
kolmesta osa-alueesta; Joaquin Phoenixin näyttelemästä Theodorista, Scarlett
Johanssonin äänellä toimivasta käyttöliittymästä sekä elokuvan erinomaisesti
kuvitetusta ja kuvitellusta lähitulevaisuudesta. Theodor edustaa nykyihmistä,
joka on jo pitkään tottunut elämään yksin ilman aitoa ja rehellistä
ihmiskontaktia. Tämä ei tarkoita sitä, että ihminen olisi täysin muista
eristäytynyt, mutta rehellinen oma itsensä ihminen uskaltaa olla ainoastaan
omassa seurassaan. Avioliitot kaatuvat ihmisten kykenemättömyyteen näyttää
tunteitansa toisilleen. Tunteet pidetään visusti piilossa ja niitä podetaan
yksin melankolisen, mutta tunnelmaan sopivan musiikin tahdissa.
Pilvenpiirtäjien tuhannet iltahämärää valaisevat valot eivät viestitä suurta
kollektiivisuuden tunnetta, vaan alleviivaavat yksinäisyyttä.
Herin maailmassa ihmiset eivät ole luonteeltaan
pahantahtoisia tai edes kylmiä, vaan he ovat ennen kaikkea eksyneitä. Kaikilla
on selkeä kuva omasta tulevaisuudestaan, mutta kukaan ei osaa tehdä päätöksiä.
Theodor ei osaa päästää menneisyydestään irti ja sen takia hän elää epämääräisessä
limbossa, joka täyttyy työstä ja videopeleistä. Ihmiset tyytyvät vähempään,
koska he pelkäävät ottaa ensimmäistä askelta muutokseen. Elokuvan ensimmäiset
45 minuuttia keskittyvätkin kuvaamaan Theodorin junnaavaa elämäntyyliä, joka
tavallaan tuo mieleen Fight Clubin Edward Nortonin kertojanhahmon. Theodorin
päätä ei kuitenkaan sekoita Tyler Durden, vaan maailman ensimmäinen
intuitiivinen käyttöliittymä Samantha.
Samantha on Applen kehittämä uusi inhimillinenkin
käyttöliittymä, joka pystyy siis aitoihin intuitiivisiin keskusteluihin
ihmisten kanssa . Ei menekään kauaa ennen kuin Theodorille ja Samanthalle
syntyy vakava suhde. Uusi teknologia tarjoaa ratkaisut lähes kaikkiin
tietokoneen ja ihmisen välisen parisuhteen ongelmakohtiin. Lopulta
paljastuukin, että ihmisen ja koneen välinen suhde ei eroa sen koommin
normaalista parisuhteesta. Kuherruskuukauden jälkeen paljastuu aina arki ja
ongelmat…
Spike Jonze käsittelee harvinaisen taitavasti aihetta, joka
on ideatasolla ongelmallinen. Her törmää kyllä paikoitellen umpikujiin (esim.
menage-à-trois), mutta luikertelee niistä sulavasti pois löytäen aina jotain
todella aitoa tunnetasolla. Her saattaa lopulta sisältää liian monta suurta
teemaa toimiakseen täydellisesti omassa formaatissaan, mutta sen teräviä
havaintoja on silti kiinnostava seurata. Elokuvan suurimpia saavutuksia on
tehdä Scarlett Johanssonin käyttöliittymästä aidosti inhimillinen ja iloinen
henkilö. Theodorin ja Samanthan
parisuhde saattaa loppuun saakka tuntua jollain tasolla väärältä, mutta jotain
äärimmäisen todellista siinä silti samalla on.
Herin lähitulevaisuuden maailma ansaitsee myös kiitosta,
vaikkakin se vastaa visuaalisesti tämän hetken Internet-sivujen designtrendejä
– yksinkertaista ja helppokäyttöistä. Elokuvaa voikin pahimmillaan kuvata
Apple-visioksi tulevaisuudesta, vaikka brändi ei kuvissa esiinnykään. Silti
Herillä on selkeä visuaalinen ilme ja pienillä yksityiskohdilla se kuvaa
maailmaa, joka on ottanut askeleen harmonisempaan, rauhallisempaan ja kauniimpaan
suuntaan.
Her vaatii katsojaa heittäytymään ja uskomaan tarinaan. Se
ei ole aina helppoa, mutta se kannattaa, sillä elokuvan havainnot ihmisten
välisistä suhteista ovat äärettömän teräviä. Elokuva uhkaa välillä kääntyä
teennäisyyden puolelle, mutta samalla sen kunnianhimoa on ihailtava. Se ei
kuitenkaan koskettavuudessaan pääse samalle tasolle kuin samanhenkinen Gondryn
Eternal Sunshine of the Spotelss Mind. Her ei ehkä ole se mestariteos, jota
toivoin, mutta ajatuksia herättävää taidetta kyllä. Se on myös paras oman
aikansa kuvaus sitten jo mainitsemani Fight Clubin.
***1/2
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti