Nyt tuli rehellinen kolaus tuntemattomasta. Irvin Welsh
filmaus Filth on yksi vuoden kovimpia tapauksia. Se repii katsojan saman tien
mukaansa härskillä huumorillaan ja tarjoaa tripin, joka sisältää niin ikuista
ilonpitoa kuin jatkuvaa pahoinvointiakin. Sen jokaisesta kuvasta pystyy
haistamaan krapulan, tupakansavun ja viskin. James McAvoy, näyttelijä, josta en
ole sen koommin välittänyt koskaan, vetää tähän asti vuoden parhaimman
roolisuorituksen viinaa ja kamaa kittaavana manipulaattorina, jonka jokainen liike
on itsekäs liike. Bruce Robertson on läpeensä mätä etsivä, joka etsii vanhaa
hyvää itseään ja selvittää samalla murhaa, joka ei rehellisyydessä kiinnosta
ketään, ei itse elokuvaakaan.
Filth on elokuva, jossa Abel Ferreran Bad Lieutenant on
sijoitettu Hunter S. Thompsonin universumiin ja päälle on ripoteltu
Trainspottingia ja Shane Blackin käsikirjoituksia. Se kieltämättä varastaa
paljon esikuviltaan, mutta tekee aineksista niin herkullisen coktailin, että ei
se haittaa. Trainspottingin tapaan se leikittelee rytmeillä ja käyttää
populaarimusiikki tehokkaasti hyödykseen. Abel Ferreralta Filth poimii
nihilismin, mutta esikuvansa sijaan katsojalla ei ole tarvetta repiä ihoansa
puhtaaksi. Fear & Loathing in Las Vegasista taas on varastettu hallusinaatioita
aiheuttavat huumeet, mutta trippi muuttuu lopussa yllättävän pahaksi. Itse
asiassa Filth on parhaimmillaan komediana ja kun moraalisesti arveluttavat
käytöstavat lopulta katkaisevat päähenkilön kamelinselän, menettää Filthkin
terävimmän kärkensä. On elokuvan kannalta ymmärrettävää että päähenkilöllä on
oltava jokin kehityskaari, mutta se tavallaan väännetään vähän turhankin
ankarasti rautalangasta.
Aiemmin tuntematon ohjaaja John S. Baird on ohjannut pirun
hyvän elokuvan, joka ei pahemmin kalpene sen kuuluisimman Welsh filmatisoinnin
rinnalla. Filth ei ehkä kaikilla taiteellisilla mittasuhteilla ole napakymppi,
mutta en muista olisiko minulla tänä vuonna ollut yhtä hauskaa teatterissa, kun
tämän törkyn kanssa. Vulgaaria kiroilua, ylenpalttista kaman kiskomista,
perverssiä seksiä ja täydellistä moraalittomuutta. Taustalla piilee synkkiäkin
aiheita, mutta näiden syntien kanssa on mukava viettää 96 minuuttia. Britit
olivat aikoinaan loistavia tekemään Filthin kaltaisia elokuvia. Onneksi jotkut
vielä kunnioittavat tuota vanhaa viinanhajuista perinnettä. Vietän mieluummin
aikani Bruce Robertsonin ja malt-pullon kanssa, kuin kittaamassa tuoppeja
World’s End porukan kanssa. Ihan kivoja nekin ovat, mutta on tässä
deliriumissa, jotain paljon sähäkämpää.
****+
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti