The Counselor tulee olemaan suurimmalle osalle pettymys.
Tähtiloistoa janoavat ja keltaista lehdistöä kuluttavat järkyttyvät elokuvan
väkivallasta ja nihilistisestä maailmankuvasta. Cormac McCarthyn takia taas
saliin saapuneet joutuvat toteamaan kirjailijalegendan päässeen liiankin
vapaaksi, pseudofilosofisten tyhjänpäiväisyyksien latelemisessa. Laatutrilleriä
odottavat taas joutuvat vastahakoisesti nielemään faktan, että The
Counselorissa ei todellisuudessa ole mitään järkeä. Juuri näiden syiden takia
tykkään myös elokuvasta, luultavasti enemmän mitä kuuluisi. Aikoinaan innostuin
hämmästyttävän paljon velipoika Tony Scottin psykedeelisestä poptaideyrjöstä,
Dominosta. Se oli elokuvaversio elokuvamaailmasta. Nyt Ridley Scott on ohjannut
elokuvan, joka on hyvin lähellä edesmenneen veljensä maailmaa, mutta törkyisen
kuvien editoimisen sijaan, kaikki on esitetty kylmän kliinisesti taattuun
isoveljen tapaan.
The Counselor on elokuva seurauksista ja ahdingosta. Michael
Fassbenderin The Counselor (nimetön, alleviivaten elokuvan elokuvallisuutta) on
kiimainen ja rakastunut juristi, joka on elänyt varojensa yli ja löytää itsensä
tilanteesta, jossa hyppy lain väärälle puolelle on ainoa(hko) vaihtoehto.
Javier Bardemin ja Brad Pittin esittämät liikekumppanit varoittavat
juristipoloa riskeistä, mutta ahneus on ihmisen tunteista vahvin. The Counselor
löytää itsensä sattumien ja kuolemien kautta ahdingosta, josta ei ole pääsyä
ulos. Cormac McCarthyn maailmassa kaikki mitataan rahassa ja ihmishenki on
arvoton. The Counselorissa taas kaikki mitataan monologeissa ja juoni on
arvoton.
Sen lisäksi, että juoni katoaa yksittäisten kohtausten sekaan, on myös mainittava henkilöhahmojen ohuudesta. Jokainen hahmo on vain
syy Cormac McCarthyn sanoille. Ridley Scott sylkee kankaalle jatkuvalla
syötteellä uusia A-listan näyttelijöitä, joiden merkitys jää kysymykseksi.
Kenties elokuvasta on olemassa massiivisesti pidempi leikkaus, joka selittää
ainakin osakseen erinäisten kohtausten olemassaoloa. Siitäkin huolimatta The
Counselor on viihdyttävä elokuva, joka haluaa härnätä katsojaa. Javier Bardemin
habitus, Cameron Diazin autoerotiikka ja bollito niminen tappoväline ovat
kiehtovaa elokuvaa, vaikkakin hyvin laskelmoitua sellaista.
Elokuva tuo myös mieleen Oliver Stonen toissakesäisen
pilvieepoksen The Savages, joka The Counselorin tavoin oli kansoitettu
Hollywoodin kermalla (lähes). Molemmat elokuvat nyökkäävät myös vahvasti
westernin suuntaan, aina morriconemaista musiikkia myöten. Jostain piilotetuista
eläimellisistä aggressioista ovat molemmat elokuvat saaneet syntynsä.
Siis periaatteessa The Counselor on täydellinen sekasotku,
mutta juuri sen takia viihdyinkin sen parissa niin hyvin. Sen suurin ongelma on
kuitenkin, että se on paikoitellen tylsähkö ja se ei ole läheskään niin pimeä
ja likainen kuin se haluaa olla. Sen tyylitelty dialogi ampuu myös pahasti ohi
yhtä usein kuin se osuu ja uppoaa.
Ei The Counselor mikään No Country for Old Man ole, mutta ei
se ole tarkoituskaan. Se on äärimmilleen viety karikatyyri amerikkalaisesta
rikoselokuvasta tarkoituksella tai tarkoittamatta. Se on tervetullut outolintu
syksyn syvälliseen ja moraaliseen elokuvasatoon. Brad Pitt todistaa myös
jälleen kerran karismansa laajuuden aidon filmitähden tapaan. The Counselor on
kyyninen kokemus, jossa elokuva mieluummin sylkee henkilöhahmojensa päälle kuin
tuntee empatiaa. Siinä mielessä se on aika kunnioitettavasti koottu elokuva.
***1/2
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti