Dome Karukoski on tällä hetkellä kaikkein korkeimmalla
profiililla liitelevä suomalainen elokuvaohjaaja. Hän on alle kymmenessä
vuodessa rakentanut taitavasti niin mainettansa kuin filmografiaansa, ja onkin
nyt seuraavaksi matkalla kansainvälisen projektin pariin. Sinänsä
arvostettavaa, sillä Karukosken elokuvat ovat tarinoiltaan kuitenkin aika
pieniä ja suomalaisia, jotta ne herättäisivät suurempaa huomiota maailmalla.
Sen sijaan Leijonasydämessä ohjaaja Karukoski ja käsikirjoittaja/tuottaja Bardy
ovat löytäneet herkullisen lähtökohdan tarinalle, joka myös eittämättä
helpottaa elokuvan myyntiä ulkomaille. Elokuvan juoni, konsepti tai idea, miksi
sitä nyt haluaa kutsua, on niin yksinkertainen, että sen pystyy selittämään
yhdellä lauseella ja silti kuulija ymmärtää tulevan draaman ja konfliktien
aallon. Leijonasydän kertoo siis tarinan valkoisen isänmaan puolesta
taistelevasta natsista, joka rakastuu naiseen, jolla on aiemmasta suhteesta
lapsi tummaihoisen miehen kanssa.
Ensimmäiseksi on mainittava, että Karukosken lähestymistapa
tarinaan on hyvä. Leijonasydän on samaan aikaan koskettava ja todella hauska.
Sen elokuvakerronnallinen ote on lähempänä ruotsalaisia kanssaveljiä kuin
suomalaisia. Elokuva liikkuu nopeasti, mutta silti se pysyy hämmästyttävän
hyvin kasassa. Vakavista aiheista rakentuva elokuva ei tunnu missään vaiheessa
raskaalta, sillä Karukoski onnistuu paketoimaan koko paketin sellaisella
lämminhenkisyydellä. Välillä ohjaaja vie kuitenkin tarinaa ehkä liikaakin
komedian suuntaan, ottaen huomioon, että lopulta elokuva haluaa ja ansaitsee
sen, että se otetaan vakavasti.
Bardyn käsikirjoitus ansaitsee kiitoksensa etenkin koko
tarinan ideasta, sekä dialogista. Usein törmään kotimaisissa elokuvissa
tilanteeseen, jossa vieroksun hahmojen puhetta. Näin ei ole leijonasydämessä.
Kiitos kuulu Bardyn lisäksi näyttelijöille, etenkin Peter Franzénille ja
tulokas Ysufa Sidibehille, joiden kemiat toimivat täydellisesti yhteen.
Karukosken elokuva joko elää tai kuolee päänäyttelijöidensä käsissä ja voin
taata, että se kyllä elää. Kritiikkiä joutuu kuitenkin antamaan Leijonasydämen
perisuomalaisesta synnistä, jossa usein on tapana hakea melankolisia kohtaloita
melankolisuuden vuoksi. Vaikka Bardyn käsikirjoitus on ehyt kokonaisuus, se
silti tykkää paikoitellen ampua yli, etenkin lopussa. Vaikuttavuutta ei aina
tarvitse hakea aseilla ja verellä.
Leijonansydän on myös liian lyhyt elokuva – syytös, jota
harvoin esitän. Elokuvan keskiössä on Peter Franzénin Tepon henkinen kasvu,
mutta kasvu tapahtuu liian nopeasti. Jotta elokuva olisi oikeasti onnistunut
luonnekuvaus, se tarvitsi varsinkin ensimmäiselle puolelle tunnille lisää lihaa
luiden päälle. Vaikka Karukoski ottaa aiheen puolesta huomattavia riskejä, hän
pelaa Franzénin hahmon liian varmasti. Teposta ei lopulta esitetä oikein muuta
rumaa kuin rasistiset tatuoinnit.
Leijonasydän on hyvää tahtova elokuva, joka ottaa kantaa
niin rasismiin, koulukiusaamiseen kuin väkivallan kierteeseenkin. Osa voi
sanoa, että se ampuu liian moneen suuntaan, mutta itseäni se ei päässyt
kauheasti häiritsemään. Se on Dome Karukosken uran tähänastisesti paras elokuva
ja uskon, että se tulee menestymään festivaalikierroksellaan. Ei se ehkä nouse
Shane Meadowsin This is Englandin tai Susanne Bierin Koston tasolle, joiden
cocktail se on. Leijonasydän on silti ehdottomasti hyvä elokuva ja
konseptitasolla taas ehdoton edistysaskel kotimaisessa elokuvassa. Hyvä idea
kantaa pitkälle, kansainväliseen menestykseen asti.
***1/2
***1/2
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti