Netflix kasvaa, elokuva muuttuu

Netflix on viime aikoina repinyt palstatilaa samalla mitalla kuin aikoinaan julkistaessaan suunnitelmat House of Cardsille. Omatuotantoiset TV-sarjat ja dokumentit saavat komeaa jatkoa, kun videovuokrauksesta lähtenyt alan innovaattori lisää ruokalistalleen nyt myös kokoillan fiktiiviset elokuvat. Alkuviikosta ilmoitettiin kuinka Weinsteinen tuottama jatko-osa vuosikymmenentakaiselle wuxia-klasikkolle Crouching Tiger, Hidden Dragon saa ensi-iltansa samanaikaisesti IMAX-kankailla, sekä Netflixin verkkopalvelussa. Nyt taas yhtiö on ilmoittanut kuinka he ovat solmineet neljän elokuvan sopimuksen suvantovaihetta potevan Adam Sanderin kanssa. Uutiset ovat kova isku perinteisille elokuvateatteriketjuille, jotka ovat jo pitkään yrittäneet kontrolloida multiplatform ensi-iltoja (esim. The Tower Heist). Sen sijaan sopimuksen osapuolille ne tuovat taloudellista riskittömyyttä. Silti loppukädessä kaikista kovimman hinnan saattaa maksaa itse elokuva. Se on entistä kovemmassa paineessa, kun studiot johtavat sitä numeroiden kautta ja uudet teknologiset ratkaisut taas ajavat sitä lähemmäs televisiota. Ennen kuin tätä väitettä sen enempää, niin ohessa muutama totuus:

• Adam Sandler operoi ajantuhlaus-bisneksessä (molemmissa merkityksissä)
• Adam Sandler on parhaimmillaan elokuvissa
• Netflix operoi ajantuhlaus-bisneksessä
• Netflix on parhaimmillaan markkinoinnissa
• Elokuvan kulutuksen kasvu ei ole yhtä kuin elokuvan kasvu

Adam Sandlerin ura on ollut jo pitkään laskussa. Viime vuosien hittien (Grown Ups) ohella on tullut eteen suurenevissa määrin myös floppeja. Syitä on monia. 2000-luvun lapset ovat kasvaneet aikuisiksi, perinteinen romanttinen komedia on tehnyt kuolemaa jo vuosikymmenen ajan ja miehen elokuvien jo valmiiksi alhainen taso on laskenut entisestään. En kuitenkaan halua olla se jäykkäniskainen kriitikon paskiainen, joka välttää Sandlerin leffoja kuin läski lapsi salaattia. Sandler teki 90-luvulla kaksi komdia-klassikkoa; Billy Maddison ja Happy Gilmore. En uskalla taata niiden laatua enää, mutta muistan nauttineeni niistä vielä yllättävän myöhäänkin 2000-luvulla. Ns. tyhmien komedioiden jälkeen Sandler iski kultasuoneen Wedding Singerin kanssa ja paletti alkoikin olla kasassa. Sandlerin leffat edustivat Amerikassa niin suosittua koko perheen Underdog-kaavaa. Yksinkertainen ja sympaattinen kaveri kasvaa aikuiseksi ja valloittaa ihmisten sydämet. Formaatti toimi yllättävänkin pitkään, ottaen huomioon, että tarinankaari edusti menneisyyttä.

Sandler osaa olla myös vakava näyttelijä, mutta hän omistautuu sille satunnaisesti. Hän näytti uutta puoltaan, ensiksi Paul Thomas Andersonin pastelliproosassa Pucnh Drunk Love ja myöhemmin elokuvissa Reign Over Me, Spanglish ja Funny People. Funny People on muuten elokuva, joka katosi varkain, sillä se on osoittautunut Aptow'n ainoaksi elokuvaksi, joka edelleen toimii. Tänä vuonna on taas luvassa vakavampia rooleja, kun Sandler esittää pääosaa Thomas McCartheyn fantasiasävytteisessä indie-draamassa The Cobbler, sekä sivuosaa Jason Reitmanin some-analyysissä Men, Women and Children. Sandler on näytellyt niin pitkään samaa hahmoa, joten siitä poikkeava roolityö on aina mielenkiintoinen. 

Sandler on silti aina Sandler. Hänen vakavatkin elokuvat ovat vahvasti komediallisia ja ennen kaikkea budjeteiltaan ja katsojatavoitteiltaan pienempiä. Edelleen voi luottaa, että kun julisteessa lukee Sandler, niin elokuva noudattaa tuttua kaavaa, eivätkä vitsit pääse ainakaan yllättämään älykkyydellä. 2010-luvun Sandler-elokuvat ovat piirun verran korkeammalla kuin teinikomedioiden straight-to-VOD/BR/DVD jatko-osat. Se on myös kostautunut miehen maineelle ja lippuluukkuvetovoimalle, joka on vain varjo siitä mitä se 2000-luvun alkuvuosina oli. Sen takia Netflix on yllättävänkin yllätyksetön veto. 

Sandler elokuvat eivät tavoita taivasta, eivätkä edes puskan ylintä oksaa. Ne ovat "viihdettä", silloin kun viihde on ajan tappamista. Niihin ei tarvitse keskittyä. Ei ehkä edes pidäkään. Netflix julkaisi juuri tutkimuksen, joka paljassti kuinka keskimääräinen asiakas kuluttaa n. 1,5 tuntia elokuvaa päivässä. Kuluttaminen on oikea sana, koska kyseessä täytyy olla passiivinen katsominen. Se myös kuvasta hyvin sitä, kuinka Netflix on omimassa television roolia päivittäisenä viihdetulvana. Tavalliset ihmiset eivät katso yhtä elokuvaa päivässä, mutta he katsovat useita tunteja televisiota. Tälle alueelle on Netflix laajentumassa kovaa vauhtia. Se on ymmärrettävää, mutta se on myös vaarallista. Se kertoo 2000-luvun uudesta elintavasta, jossa liikkuva kuva on taustamelua, johon ei koskaan keskitytä 100 prosenttisesti. Keskitytäänkö enää mihinkään, sitä en tiedä. Televisiot, videonauhurit, dvd-soittimet, puhelimet ja tabletit ovat kaikki välineitä, jotka ovat auttaneet meitä katsomaan enemmän kuvaa. Samalla ne ovat kuitenkin tehneet kuvasta kulutustuotteen, jopa kertakäyttötuotteen. Siihen eivät ole kuitenkaan elokuvantekijät koskaan halunneet teoksensa joutuvan.

Ajatus elokuvasta on katoamassa. Nykyään on syytä luokitella elokuva, musiikkivideot, mainokset ym. samaan kategoriaan. Ne ovat kaikki visuaalista tykitystä, informaatiotulvaa, jotka täyttävät arkemme tyhjät hetket. En tuomitse tätä kaikkea. Uskon, että musiikkivideo ja mainos voi olla yhtä ansioitunut kuin elokuvakin. Sen sijaan haluan painottaa, että itse elokuvasta on katoamassa tai jopa kadonnut sen erityisyys. Elokuva elää niille, jotka siitä ovat kiinnostuneita, mutta sen asema on romahtamaisillaan. Jos kukaan ei keskity, miksi tuotteen edes pitäisi olla viimeistelty? 

Ihmisen keskittymiskyky liikkuvaa kuvaa kohtaan on pienentynyt. Youtube-aikakausi on luonut tarpeen klikata ja vaihtaa. Samaan tapaan, kun televisio kertoi meille, että elokuvan voi keskeyttää mainoksia varten, niin tietokoneet ovat näyttäneet mallia kuinka useita asioita voidaan katsoa samaan aikaan. 

Se on ihan OK, että kaikki eivät katso elokuvia samalla silmällä. Sama pätee kaikkeen taidemuotoon maalauksista musiikkiin. Ikävä kyllä yksittäinen elokuva maksaa ja vaatii enemmän panostusta kuin yksittäinen maalaus. Se tuo elokuvalle taloudelliset paineet ja sen takia elokuvan on miellytettävä mahdollisimman monia ihmisiä (periaatteessa siis). 

Olen jo ehtinyt ajautumaan raiteilta. Todellisuudessa Netflix on tuonut paljon elokuvalle, mutta samalla se luo käyttäytymiskulttuuria, joka alentaa itse tuotteen arvoa. Elokuvasta on tullut buffet-tuote. Leffa-Rax, jossa kannattaa syödä vaikka elämän tylsyyteen ja tyhjyyteen. Miten meidän taas kuuluisi tulkita IMAX-kokeilu? No se myy ajatusta, jossa elokuva on joko huvipuisto tai televisio. Elokuvan tarkoitus on siis toimia vuoristoratana tai ajantappoaseena. Ei kovin mairittelevaa elokuvalle.