Gone Girl ja Fincherin muut täysosumat

I: FINCHER

Fincher on aikakautensa tuote. Mainos- ja musiikkivideoista aloittanut ohjaaja on visuaalisen tyylinsä kautta ollut aina ajan hermolla, ehkä jopa luomassa sitä. Hän on monessa mielessä täydellinen ohjaaja; kontrollifriikki, joka ottaa uuden teknologian avoimesti vastaan, opettelee sen salat ja vie sitä eteenpäin. Hän on visuaalisesti trendienluoja ja tarinankertojana konseptoija. Suonissa virtaa edelleen MTV ja mainoskatkot.

Seitsemän on nykyajan sarjamurhaajaelokuvan virstanpylväs. Uhrilmapaat oli ennen kaikkea elokuva Hannibal Lecterin ja Clarice Sterlingin suhteesta, kun taas Seitsemän on elokuva murhaajasta ja etsivistä. Murhaajan motiivi, etsiväparin välinen kemia ja loppumaton kaatosade ovat kaikki ominaisuuksia, joita on toistettu kyllästymiseen asti vuoden 1995 jälkeen. Seitsemän on elokuva, joka kiteyttää aiheensa ja ulkonäkönsä puolesta hyvin vahvasti 1990-luvun elokuvan. Se on väkivaltainen kahden tunnin musiikkivideo ihokarvat nostattavalla finaalilla.

Fight Club taas ei ole musiikkivideo, vaan ironinen mainos tai ennemminkin poliittinen pamfletti. Se ampuu konekiväärillä ideoitansa, joka suuntaan toivoen, että katsojat tarraavat mahdollisimman moneen luotiin kiinni. Se on aggressiivinen hyökkäys kulutusyhteiskuntaa vastaan, joka on toteutettu mainonnan keinon. Se on kauaskantoinen huuto alkukantaiselle miehelle, jota se kuitenkin niin halveksii. Valkoiset kaulukset kahlitsevat miehet sovinnaisuuteen, mutta vaihtoehtona on on vain eläimellinen/lapsellinen uho, sillä mies pysty koskaan olemaan vapaa. Fight Club on samaan aikaan postmoderni elokuva yksilöstä, joka on menettänyt merkityksensä maailmankaikkeudessa, sekä räävitön screwball-komedia miehestä ja naisesta, jotka ovat liian suuria persoonia toisilleen. Fincherin väkevä cocktail taltioi tarkkuudella Milleniumin maanis-depressiivisen hukkumistilan.

Vuoden 2007 Zodiac tulee aina olemaan Fincherin uralle käänteentekevä elokuva. Zodiac on ohjaajan ensimmäinen digitaalisesti kuvattu elokuva ja se edustaa edelleenkin sen parasta jälkeä. Fincher toimii elokuvassa myös ensimmäistä kertaa täysiverisenä tarinankertojana. Mainos- ja musiikkivideomaisuus loistavat poissaololla ja lopputulos muistuttaakin 70-luvun Pakulaa ja Lumet'a. Zodiac on monilla tavoin David Fincherin ansioitunein teos, mutta myös hänen ajattomin. Verrattuna Fight Clubiin ja Social Networkiin, se on yllättävän vanhanaikainen ja hillitty.

Social Network onkin taattua Fincheriä uudella Zodiacin aloittamalla otteella. Se ei ole Facebook-elokuva, eikä sos.med-elokuva, vaan zeitgeist-elokuva. Se on oman aikansa Citizen Kane, jossa kunnianhimo korvaa aidon ihmiskosketuksen. Se on elokuva nuorista, jotka esittävät isompia, pahempia ja tylympiä kuin mitä todellisuudessa ovat. Samalla se on elokuva vanhemmista, jotka eivät edes tajua ajan pyyhältävän heidän ohitseen. Social Network kuvaa uudenlaisesta hierarkiaa, jossa ei ehkä pukeuduta tuhansien dollarien pukuihin tai ajeta satojen tuhansien autoilla, mutta selkään puukotetaan silti samalla veitsellä. Se myös tulee jäämään historiaan siinä missä Fight Clubikin.

Näin lopuksi hypätään Fincherin kuoleman balladin (Benjamin Button) ohi ja keskitytään miehen uusimpiin kioskikirjallisuuden tulkintoihin. Monet ovat jo kritisoineet ohjaajan päätöstä kuvata peräjälkeen kaksi ns. "airport-bestseller" kirjaa. Ensiksi tuli Stieg Larssonin Girl with the Dragon Tattoo ja nyt Gillian Flynnin Gone Girl. En allekirjoita syytöksiä, sillä ensinnäkin Dragon Tattoo oli loppukädessä epäonnistunut elokuva, kun taas Gone Girl on yksi Fincherin uran mielenkiintoisimpia ja terävimpiä teoksia.

Dragon Tattoo oli jo alun alkaen yllättävä valinta, nimittäin remake ja sellaisenaan lopulta aika yllätyksetön. En mene sanomaan kumpi tulkinta on parempi, mutta kovin montaa katselukertaa eivät elokuvat kestä. Yli kaksi ja puolituntisena Fincherin murhamysteeri on tunnelmaltaan vaikuttava, mutta muuten otteeltaan kylmä ja etäinen. Ohjaajaa voi tietenkin syyttää tästä samasta muidenkin elokuvien kohdalla, mutta Dragon Tattoossa se etenkin vaivaa. Elokuvan teemat jäävät jähmeästi liikuvan juonen alle ja jo tutulla tarinalla on hyvin vähän lisää annettavaa. Daniel Craig on hyvä ja Rooney Mara erinomainen, mutta elokuva ei. Elokuvakokemus on lopulta väkinäinen, eikä koskaan kasva raakaa ja synkkää luonnettansa suuremmaksi.

II: GONE GIRL

Gone Girl on täysin erilainen paketti verrattuna edelliseen kioskikirjatulkintaan ja erottuu hampaidensa terävyydellä, jopa Fincherinkin tuotannossa. Pintatasolla elokuva toimii tietenkin trillerinä ja murhamysteerinä. Minne Amy Dunne on kadonnut viisivuotishääpäivänään? Pinnan alla virtaa taas halveksiva tulkinta amerikkalaisen median viihteellisyydestä ja tekopyhyydestä. Nick Dunnen tarina on sen viikon lounastarjous. Miehen elämä revitään palasiksi, kun uutisina myytävää sosiaalipornoa tungetaan television kautta kansan ahmittavaksi. Tarina kiinnostaa niin pitkään, kun se tarjoaa käänteitä - tätä perinnettä kunnioittaa myös Gone Girl. Syvimmissä vesissä elokuva kertoo kuitenkin lopulta ihmisten teennäisyydestä ja heikkoudesta, joka korostuu etenkin parisuhteen muodostuksessa. Jokainen näkee itsensä joukosta erottuvana parempana yksilönä, jonka tarina ei seuraa kliseitä, vaan edustaa ainutlaatuisuutta. Se on unelma ja se on vale, joka ajaa Dunnen pariskunnan sen lopulliseen tuhoon.

Gone Girl on elokuva, josta tullaan tekemään loputtomasti tulkintoja. Sitä voi analysoida niin mediasatiirina, sukupuoliroolianalyysinä kuin myös ilkeänä parisuhdekomediana ja ilkeä elokuva se nimenomaan on. Se on tarinaltaan puhdasta pulpia, hahmoiltaan täynnä karikatyyrejä ja juoneltaan toinen toistaan suurempia twistejä, mutta silti se uskaltaa itsevarmasti heitellä omia mielipiteitään mitä universaalimpiin kysymyksiin. Vaikka se visuaalisesti edustaakin Fincherin kypsempää kameratyötä, käsittelee se materiaaliansa kuten Fight Club. Social Network kuvasi aikakauttamme. Gone Girl kuvaa aikakautemme tapaa ajatella ja se tapa on ruma. Tärkeintä ei ole oma rehellinen käsitys itsestämme, vaan ulkopuolisten meistä muodostama tarina. Totuus häviää aina hyvin kerrotulle tarinalle, ja lisäksi siitä saatavat palkkiot ovat surkeat.

Ovelinta kaikessa on kuitenkin David Fincherin päätös olla omistautumatta millekään. Hän on provokaattori, emmekä saa koskaan tietää onko hän missään vaiheessa tosissaan. House of Cardsin tavoin kieli on koko ajan ainakin puoliksi poskessa. Gone Girl voi yhtä lailla olla vakava satiiri ja teennäinen draama. Yksikään henkilöhahmo ei ole koskettava uhri, vaan pilkattava narri. Sillä ei kuitenkaan ole mitään väliä, jos katsojat silti alkavat kuitenkin pohtimaan elokuvan teemoja. Fincher on palannut mainosjuurilleen.

****