Season Film Festival 15: Leviathan

Venäläistä elokuvaa ei kovin usein nähdä suomalaisilla kankailla. Se on sääli, sillä sen lisäksi että ohjaajarintamalta löytyy useita maailmanluokan nimiä, niin venäläisen elokuvan huumorin on helppo nähdä uppoavan myös läntisiin naapureihin. Molemmat kansat jakavat viinanjuonnin lisäksi myös jonkinlaisen deterministisen maailmankuvan oman yksilön roolista tässä karussa maailmassa. Suomalaisessa ja venäläisessä mentaliteetissa pieni ihminen pysyy pienenä ihmisenä, eikä sille mitään muuta voi kuin hyväksyä totuus.

Arthouse-maailmasta tutun Andrey Zyagintsevin Leviathan on pienen kertomuksensa kautta eeppinen kuvaus yksilöstä, yhteiskunnasta ja uskonnosta. Se on samaan aikaan satiiri ja tragedia nykyvenäjästä, jossa ihminen on menettänyt luottamuksensa niin yhteiskuntaan kuin uskontoonkin. Korruptoituneet poliitikot toimivat mielensä mukaan ja pelastuksensa he keräävät lahjoittamalla kirkolle. Venäjän ylimystön palatsit rakennetaan työväestöltä riistetyille maille. Mekaanikko Kolya ei voi muuta kuin hyväksy olemassa olevan järjestyksen ja antautua sille, vaikka siinä menisikin itserakentama talo ja perhe. Armottomassa yhteiskunnassa Kolya edustaa vanhan testamentin Jobia, mutta ei varmastikaan ainoata sellaista.

Nimensä Zyagintsevin elokuva on saanut Thomas Hobbesin yli 350 vuotta vanhasta teoksesta, jossa pohditaan toimivan yhteiskunnan rakenteita. Hobbesin mukaan ihmiset eivät yksin pysty luomaan toimivaa yhteiskuntaa inhimillisten tunteiden, tarpeiden ja intohimojensa takia, vaan vaaditaan jotain suurempaa ja perusteellisempaa voimaa, valtiota. Myös Zyagintsevinkin elokuvassa ihmiset eivät pysty hallitsemaan ihmissuhteitansa satuttamatta toisiaan. Jokainen pyrkii hakemaan itselleen hyötyä välittämättä muista, samalla luoden maailmaan kaaosta. Tätä kaaosta pitäisi suuramman voiman hallita, mutta rannalla tönöttävistä luista päätelleen suuri Leviathan on jo kuollut.

Leviathan on venäläiselle elokuvalle tyypilliseen tapaan komeasti ohjattu ja kuvattu. Pohjoisen rannikkokaupungin raa'at rakennukset ja rauniot kuvataan kauniisti. Kamera liikkuu viipyilevästi, mutta määrätietoisesti. Vakavasta aiheestaan huolimatta elokuva toimii kuitenkin ensimmäiset puolitoista tuntia ennemminkin komediana, jossa vodkan läträämisellä on suuri merkitys. Leviathanissa saa nauraa ja paljon, vaikka suuret yleisöt sen tulevatkin kiertämään kaukaa. Harmi. Zyagintsev jättää paljon myös näyttämättä ja kertomatta. Katsoja saa lopulta itse muodostaa kuvan tapahtumista ja kokonaisuudesta. Sanomattakin selvää on, että elämä on tragikoomista.

Venäjällä ei Leviathanista ole pidetty. Andrey Zyagintsev saa hakea rahoituksensa tulevaisuudessa muualta. Jokainen tehköön omat johtopäätökset elokuvasta ja sen julkisesta paheksunnasta. Kannattaa kuitenkin mennä katsomaan venäläistä elokuvaa suurelta kankaalta, kun se nyt kerrankin on mahdollista.

****